KML diagnosoidaan verenkuva- ja luuydintutkimusten perusteella. Seuraavissa kappaleissa nämä tutkimukset kuvataan tarkemmin. Eri tutkimusten avulla halutaan varmistua, että kyseessä on KML, jotta hoito voidaan suunnata oikeaan tautiin.

Verikokeista vastaukset ovat yleensä käytettävissä samana tai seuraavana päivänä, mutta luuydintutkimusten ja erityisesti kromosomitutkimusten tulosten saaminen voi viedä viikkoja. Verikokeista ja luuytimen mikroskooppitutkimuksesta saatu tieto riittää hoidon kiireellisyyden arviointiin. Nykyisin KML todetaan yleensä rauhallisessa alkuvaiheessa. Tällöin hoidon aloittamista voidaan hyvin odottaa siihen asti, että kaikki tutkimukset ovat valmistuneet.

Verenkuvalöydökset

Veren lisääntynyttä valkosolumäärää tutkitaan ensin verisolujen erittelylaskennalla eli diffillä, jotta saadaan selville, minkä verisolujen liikatuotosta on kyse. KML:n diagnoosivaiheessa on kypsien neutrofiilien sekä basofiilien ja eosinofiilien määrä lisääntynyt. Kypsien solujen lisäksi verenkierrossa voidaan tavata näiden solujen esiasteita, joita ei siellä normaalisti nähdä. Tällaisten verenkuvalöydösten perusteella osataan jo usein epäillä KML:aa.

Myös verihiutaleiden eli trombosyyttien määrä voi olla koholla osana sairautta. Edenneitten vaiheiden määritelmät perustuvat blastisolujen ja basofiilisolujen osuuteen veressä ja luuytimessä. Kroonisessa vaiheessa blastisolujen osuus on alle 10 prosenttia, kiihtyneessä vaiheessa 10–19 prosenttia ja blastikriisissä yli 20 prosenttia veren ja luuytimen valkosoluista.

Kuva 1. Diagnoosivaiheessa tehdystä KML-potilaan veren sivelyvalmisteesta näkyy, että valkosolujen määrä on huomattavasti suurempi kuin terveellä henkilöllä. Erityisesti nähdään neutrofiilejä (1), basofiilejä (2), neutrofiilien esiastesoluja, myelosyyttejä (3) ja eosinofiilejä (4).

Luuydintutkimukset

Jatkoselvittelynä verenkuvalöydöksille tehdään luuydintutkimus. Yleensä riittää niin sanottu luuytimen imu- eli aspiraationäyte. On tavallista, että diagnoosivaiheessa otetaan myös kudospala eli biopsianäyte luuydintilanteen tarkentamiseksi. Molemmissa tapauksissa sekä iho että luun pinta puudutetaan huolellisesti. Sen jälkeen otetaan neulanäyte luun sisältä verisoluja sisältävästä luuytimestä. Imunäyte voidaan ottaa joko rintalastasta tai lantioluun takaharjanteesta. Kudospala otetaan aina lantiosta.

Diagnoosivaiheessa KML-potilaan luuydin on yleensä täynnä neutrofiilisarjan valkosoluja. Niiden lisäksi basofiilien ja eosinofiilien sekä niiden esiasteiden määrä on lisääntynyt samaan tapaan kuin veressäkin. KML:an viittaa myös verihiutaleita tuottavien esiastesolujen eli megakaryosyyttien lisääntyminen. Nämä solut ovat myös pienempiä kuin terveen henkilön vastaavat solut, ja niiden tuma on erilainen. Useissa tapauksissa KML- diagnoosi voidaan tehdä jo luuytimen morfologisten löydösten avulla, mutta diagnoosi tulee aina vielä varmistaa kromosomitutkimuksella.

Kuva 2. Diagnoosivaiheessa KML-potilaan luuytimen imu- eli aspiraationäytteestä tehdystä sivelyvalmisteesta näkyy, että valkosoluja ja megakaryosyyttejä (verihiutaleiden esiastesoluja) on selvästi enemmän kuin terveellä henkilöllä. Kuvassa on numeroilla merkitty megakaryosyytti (1), neutrofiili (2), neutrofiilien esiastesolu, myelosyytti (3) ja eosinofiili (4).

G-raita-kromosomitutkimus

KML:n diagnoosi perustuu poikkeavaan kromosomilöydökseen, joten diagnoosi tulee aina varmistaa niin sanotun G-raita-kromosomitutkimuksen avulla. Nimi tulee kromosomien värjäysmenetelmästä.

Tutkimuksessa kromosomit tunnistetaan niiden tyypillisen ulkomuodon perusteella ja voidaan havaita kromosomeista 9 ja 22 lähtöisin olevien palojen vaihtaneen paikkaa. Uudennäköinen kromosomi 22 tunnetaan nimellä Ph-kromosomi (kuva 3). Tällöin puhutaan vakiotranslokaatiosta, jollainen todetaan noin 90 prosentilla potilaista.

Yleensä tutkitaan 20 solua ja määritetään, kuinka monesta solusta Philadelphia-kromosomi löytyy. Diagnoosivaiheessa se löytyy yleensä lähes kaikista tutkituista soluista. Philadelphia-kromosomin muodostumisessa voi olla mukana osia jostain kolmannestakin kromosomista, jolloin puhutaan varianttitranslokaatiosta. Tällä ei tiedetä olevan vaikutusta ennusteeseen.

Joissakin tapauksissa todetaan myös muiden kromosomien muutoksia Philadelphia-kromosomin lisäksi. Muutoksia voi olla Ph-positiivisissa tai -negatiivisissa soluissa. Tämä on harvinaista, ja sen merkitys potilaan ennusteen kannalta on epäselvää.

Kuva 3. G-raita-kromosomitutkimus: Kuvassa näkyvät KML -potilaan 23 kromosomiparia. Kromosomien 9 ja 22 välillä on tapahtunut siirtymä, ja poikkeava kromosomi 9 näyttää normaalia pidemmältä (nuoli). Poikkeavaa, pientä kromosomi 22:ta (nuoli) kutsutaan Philadelphia-kromosomiksi.

FISH-tutkimus

FISH eli Fluoresence in situ hybridization -tutkimusta voidaan käyttää sekä taudin toteamisvaiheessa että hoitovasteen seuraamisessa. Harvinaisissa tapauksissa – sairastuneista noin viidellä prosentilla – Philadelphia-kromosomia ei löydy normaalin G-raita-kromosomitutkimuksen avulla. Silloin kromosomien osien välinen siirtymä voidaan osoittaa käyttämällä koettimia, jotka sitoutuvat näillä kohdilla sijaitseviin geeneihin (BCR- ja ABL- geeniin). Koettimiin on kiinnitetty fluoresoivat väriaineet, joiden avulla geenit voi tunnistaa.

Philadelphia-kromosomipositiivisessa solussa, jossa kromosomien 9 ja 22 välinen siirtymä on tapahtunut, koettimien värisignaalit sijaitsevat poikkeavassa kromosomissa vierekkäin – tätä kutsutaan fuusiosignaaliksi – kun normaalissa solussa signaalit nähdään erillisinä.

Kuva 4. Fish-tutkimus: Normaalissa solussa (a) kaksi punaista ja kaksi vihreää signaalia ovat erillään. Philadelphiakromosomipositiivisessa solussa (b) on kaksi niin sanottua fuusiosignaalia eli vihreä ja punainen signaali ovat päällekkäin osoituksena geenien yhdistymisestä. Nuolet osoittavat fuusiosignaaleja.

PCR-tutkimus

Poikkeavan BCR-ABL -yhdistelmägeenin olemassaolon voi todeta joko verestä tai luuytimestä herkällä PCR-menetelmällä. Useimmiten tutkimus tehdään verestä, koska verinäyte on helpompi ottaa. Tutkimus tehdään yleensä jo diagnoosivaiheessa, jolloin tulevia mittauksia voidaan verrata potilaan omaan lähtötilanteeseen. Erityisen käyttökelpoinen PCR on taudin seurantavaiheessa, jolloin pystytään tarkasti arvioimaan poikkeavien leukemiasolujen määrää. Tutkimuksen avulla pystytään löytämään jopa yksi poikkeava leukemiasolu 10 000 tai 100 000 terveen solun joukosta. Ensimmäisen hoitovuoden jälkeen PCR on yleensä tärkein taudin seurantakeino.

Muut tutkimukset

Taudin toteamisvaiheessa tehdään yleensä myös ylävatsan ultraäänitutkimus, jossa katsotaan lähinnä pernan kokoa. Perna voi suurentua, jos osa luuytimen liiallisesta solutuotannosta kertyy siihen. Joskus perna suurentuu niin paljon, että sen voi kädellä tuntea vasemmalla puolella vatsaa, kylkiluiden alapuolella. Ultraäänitutkimuksen lisäksi usein tarkistetaan myös keuhkokuva keuhkojen ja sydämen tilanteen arvioimiseksi ennen lääkehoitoa. Sydänfilmi tarkistetaan harvinaisten sivuvaikutusmahdollisuuksien takia.