Seija Kähkönen: Suruani suurempi
Kirjapaja 1997. 151 s. Muistelma

Seija Kähkösen kirja käsittelee surutyötä miehen kuoleman jälkeen. Surutyössä on monta vaihetta, joissa osassa hän kaipaa muitten ihmisten tukea, osa käydä läpi yksin. Monet neuvovat, ettei yksin pidä jäädä, vaan hakeutua muiden seuraan. Kähkönen allekirjoittaa tämän neuvon, mutta toisaalta yksinolo on välillä välttämätöntä. Muiden ihmisten suhtautuminen on usein omituista. Leskeä ei uskalleta kohdata tai hänen surustaan ei tahdota kuulla. Tai sitten ihmisten kysymykset tuntuvat tungettelevilta. Toisaalta oikealla hetkellä lausuttu kaunis lause voi kantaa surevaa pitkälle. Surija kääntyy aluksi menneisyyteen, käy läpi yhteisiä kokemuksia, matkustaa sinne, missä ennen oltiin yhdessä. Vähitellen hän alkaa hakea omia, uusia kokemuksia, kontakteja ulkomaailmaan. Lapset ja lapsenlapset ovat tärkeä apu siinä. Vähintään vuosi menee kuitenkin tuskallisimmassa vaiheessa, kun jokainen juhla, vuodenaika ja tapahtuma kohdataan ensi kertaa ilman puolisoa.

Takaisin