Terveisiä työelämästä: Riittävyyden mitta

Mirkku Valkola

Mirkku Valkola

Ei ole olemassa rajaa sille, mikä on riittävästi. Ihmisen on ihan turha olettaa, että jossain olisi raja sille, mitä ihmisen on kestettävä. Omassa ”kuormassani” oli jo ennen seuraavassa kertomaani muita asioita. Hyväksymisestä syntyy elämisen helppous, sanoi joku.

Sain ihmeellisen mahdollisuuden tutustua noin 10 vuotta sitten mieheen, jonka kaltaista en uskonut olevan olemassa: reilu, suorasanainen, avoin, rakastava ja rakastettava. Suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta. Kolme vuotta tutustumisemme jälkeen hänellä todettiin aivosyöpä. Oireet ilmenivät käsivarren tärinänä ja epilepsian kaltaisina merkkeinä. Kasvain luokiteltiin alussa ns. Gradus 1 -luokkaan kuuluvaksi. Hyvin pian tämä luokitus voitiin kuitenkin todeta vääräksi ja kasvain tyypiteltiin hyvin aggressiiviseksi.

Diagnoosista kuolemaan meni tasan vuosi. Asuimme toisistamme noin 300 km päässä. Hän menetti ajokortin, mutta hän halusi käydä luonani linja-autolla ja/tai junalla. Itse kävin hänen luonaan autolla. Minulle autolla ajaminen oli erittäin raskasta. Tuolloin en vielä tiennyt sairastavani uniapneaa. Sain siitä diagnoosin kaksi vuotta miehen kuoleman jälkeen.

Pitkästä automatkasta huolimatta kävin hänen luonaan mahdollisimman usein. Hänen syöpäsairauden loppuvaiheessa uuvuin käytännössä neljän asian yhteisvaikutuksesta. Tuota neljättä eli uniapneaa en tosin tuolloin tiennyt vielä olevan olemassa. Yksi iso kuormittavuustekijä elämässäni oli erään toisen läheiseni mielenterveys- ja alkoholiongelma. Nämä ongelmat ovat rasittaneet suhdettamme käytännössä varmaankin vuosikymmeniä. Kyseinen henkilö kuormitti minua juoppopuheluillaan, säälin kerjäämisellä, piilotetuilla uhkauksilla omasta kuolemasta ja sen toivottavuudesta sekä siinä ohessa minun haukkumisella.

Toki olin vuosien varrella oppinut sulkemaan puhelimen heti tunnistaessani alkoholin vääristämät sanat. Yritin vielä tässä vaiheessa ohjata häntä hoitoon. Sain asiassa tukea ja apua itselleni sen puolen hoitoalan ammattilaisilta. Minua ohjeistettiin laittamaan tämä läheiseni valinta tilanteeseen, jossa hänen tulisi valita joko minut tai alkoholi. Tarkoituksena oli havainnollistaa henkilölle sitä, kuinka tosissani olin hoitoon ohjaamisen asiassa. Tämä minulle hyvin läheinen henkilö valitsi alkoholin ja on paljon myöhemmin ilmaissut minulle tekevänsä saman uudelleen. Tuossa tilanteessa laitoin välini läheiseeni poikki.

9 elämää. Kuvitus ja kuva: Mirkku Valkola

9 elämää. Kuvitus ja kuva: Mirkku Valkola

Samanaikaisesti minua kuormitti työ, jossa minulle tuotiin eteen jatkuvasti uusia hoidettavia asioita. Pelkistän asian mittasuhteiden ilmaisemalla, että kun minut koettiin tarpeelliseksi palkata organisaatioon, oli tällaisia hoidettavia asioita yhteensä kahdeksan kappaletta. Tuossa kuormitusvaiheessa näitä asioita oli tullut hoidettavakseni samanaikaisesti yli 40 kappaletta.

Työnantajani ei ottanut todesta avunpyyntöjäni enkä tässä vaiheessa saanut itselleni mitään apua asioiden hoitamiseen. Myöhemmin miesystäväni kuoleman seurauksena pitämäni sairausloman jälkeen palasin töihin käytännössä tilanteeseen, jossa näistä 40 asiasta oli sammuteltu vain tulipalot ja sellaisenaan ne vielä odottivat, että minä hoitaisin ne, kaikkien lisäksi tulleiden uusien asioiden kanssa. Miesystäväni syövän saattohoidon loppuvaiheessa, joka ehkä osittain onnekkaasti sattui vuoden vaihteen juhlapyhien ajankohtaan, reissasin hänen luokseen edestakaisin aina kun se oli mahdollista. Korviini kantautui jostain hämmästelyä siitä, että vielä jaksan käydä hänen luonaan ja sitäkin ihmettelyä, että ihme, kun en ole jo jättänyt noin sairasta ihmistä. En pystynyt käsittämään näitä kummasteluja.

Sain tiedon miesystäväni hoitopaikasta hänen tilansa lopullisesta heikentymisestä samana päivänä, kun sisarukset Iivo ja Kerttu Niskanen toivat omissa joukkueissaan Suomelle MM-mitalit, kultaisen ja hopean. Itse en ole ns. penkkiurheilija, mutta tiesin, että miesystäväni oli näitä kisoja seurannut. Nämä urheilutilanteet kuulin radiosta matkalla miesystäväni kuolinvuoteen äärelle. Kun juuri aikaisemmin olin saanut uutisen miesystäväni tilan heikkenemisestä, ajattelin, että en millään jaksa tässä tilassa ajaa hänen luokseen. Menin kotiini, jossa oli (ihmeellistä kyllä) paikalla nuorempi poikani, jolla oli jo ajokortti. Hän pääsi viemään minut.

Matkan aikana kuuntelimme radiosta näitä hiihtokisoja. Noin puolessa välin matkaa, minulle tuli hyvin vahva tunne siitä, että juuri sillä hetkellä miesystäväni kuoli. Sanoin tästä pojalleni. Hetki oli hyvin pian näiden hiihtotulosten selvittyä. Sanoin tuolloin ääneen, ikään kuin miesystävälleni: ”Voit mennä pois.” Jatkoin mielessäni: ”Tiedän, että olet väsynyt, eikä meillä ole mitään keskeneräisiä asioita.” Juuri hetkeä ennen perille päästyämme yksi miehen lapsista soitti minulle ja kertoi, että hän myöhästyi isänsä luota. Hänen isänsä oli kuollut noin tuntia aikaisemmin. Käytännössä siis juuri sillä hetkellä kun niin tunsin.

Ihmisen jaksamiselle ei ole olemassa mittaa, joka täyttyessään, johtaisi siihen, ettei enää mitään muuta kuormittavaa tapahdu. On parempi nauttia joka päivä elämän kauniista pienistä yksityiskohdista kuin surkutella suurta kurjuutta. Asenne ratkaisee sen, kuinka hyvin lopulta voit.