Terveisiä työelämästä: Elämää ja työelämää syöpäselviytyjän näkökulmasta

Suvi Jolkkonen

Suvi Jolkkonen

”Hoidot päättyvät nyt tähän, onneksi olkoon. Olet terve. Voit palata työelämään sekä nauttia normaalista arjesta.”

Tämän kuuli asiakkaamme syöpähoitojen päättymisen jälkeen. Hän oli onnellinen. Onnellinen siitä, että rankat hoidot olivat ohi. Onnellinen siitä, että elämä jatkuu. Onnellinen siitä, että voi palata töihin.

Jokainen kokee sairastumisen ja hoitopolun sekä työelämään paluun omalla tavallaan. Toiset ammentavat hoitojen aikana työstä voimaa ja toiset eivät pysty sairauden hoitojen aikana työtä edes ajattelemaan. On niin monta erilaista kokemusta kuin on sairastunuttakin.

Sain kutsun kirjoittaa tähän Terveisiä työelämästä -blogisarjaan ajatuksia ja kokemuksia työelämään paluusta Pohjois-Karjalan syöpäselviytyjien näkökulmasta. Toimin Pohjois-Karjalan Syöpäyhdistyksen toiminnanjohtajana ja olen ollut työssä yhdistyksellä 10 vuotta. Kohtaamme työssämme paljon eri-ikäisiä syöpään sairastuneita kaikissa sairauden hoidon eri vaiheissa ja myös hoitojen päättymisen jälkeen.

Kirjoittelen ajatuksiani siltä pohjalta, mitä kohtaamiemme ihmisten tarinoista on tullut esille työelämään ja siihen palaamiseen liittyen. Usein kohtaamisissamme sairastuneiden kanssa tulee esille se, että hoitojen aikana keskitytään hoitoihin ja sairaudesta toipumiseen. Turvaa hoitojen aikana tuo ympärillä oleva hoitohenkilökunta. Mitä sitten tapahtuu hoitojen päättymisen jälkeen?  Useat asiakkaamme ovat kertoneet, että hoitojen päättymisen jälkeen tulee hyvin usein kehotus, että ”Nyt töihin, olet parantunut”. Pääsääntöisesti tämä kehotus kuulostaa ja tuntuu hyvältä. Mutta entä jos ei tunnukaan? Moni kuvaa tilannetta seuraavalla tavalla: Väsyttää, itkettää, olo on kuin olisi tyhjän päällä. Ei jaksa, ei huvita. Mikä minulla on? Miksi kukaan ei ymmärrä minua?

Oma mieli alkaa pohtimaan: mitä minulle on tapahtunut? Ajatuksille tulee tilaa. Ajatukset ovat jotakin sellaista, mitä ei itsekään ymmärrä. Moni kokee, että hoito ja sairastuminen on jättänyt jälkensä. Elämästä ei ehkä ajattele samalla tavalla kuin ennen. Itsetunto on saanut ehkä kolauksen ja oma minäkuva on ehkä muuttunut niin, ettei tahdo tunnistaa itseään. On tapahtunut muutos ihmisenä, jota siinä hetkessä on vaikea ymmärtää.

Mitä sitten asiakkaamme toivovat, jos he kokevat kuten yllä on kuvattu?

He toivovat, että hoitopolun aikana pitäisi kiinnittää enemmän huomiota henkiseen hyvinvointiin, käsitellä sairautta ja tuoda esiin kuntoutumisen muotoja sekä sitä mahdollisuutta, että hoitojen jälkeen arki ei ehkä sujukaan ongelmitta. He toivovat eväitä elämänpolulle, joiden avulla he pystyvät selviytymään rankasta sairaudesta ja menemään elämässä eteenpäin hoitojen jälkeen. He toivovat tietoa, että kehen voi ottaa yhteyttä silloin, kun työelämään paluu ei sujukaan odotusten mukaan. He toivovat, että tulevaisuudessa pystyttäisiin keskustelemaan avoimemmin syöpäsairaudesta. He toivovat, että työkaverit eivät pelkäisi sairautta ja kohtaisivat rohkean ystävällisesti sairastuneen työkaverin. He toivovat, että sairauden aikana heitä ei unohdettaisi, vaan heihin pidettäisiin yhteyttä. He toivovat, että työnantajat tukisivat heitä työhönpaluun matkallaan ja auttaisivat heitä pääsemään työarkeen kiinni. He toivovat, että kaikki ympärillä olevat ihmiset ymmärtäisivät, että sairaudesta puhumisen tarve ei pääty hoitoihin, vaan useasti se puhumisen tarve alkaa juuri hoitojen päättymisestä.

Korostan vielä mitä alussa kirjoitin eli jokainen kokee sairastumisen ja hoitopolun sekä työelämään paluun omalla tavallaan. Kaikki eivät suinkaan koe kuten yllä on kuvattu. Mutta ajattelen, että tarvitseeko kenenkään kokea noin? Uskon, että jo pienillä arjen teoilla jokainen meistä pystyisi auttamaan heitä elämässä eteenpäin, jotka kokevat, kuten yllä. Olemalla lähellä: Kuuntelevana korvana ja tukena.

Näiden yllä kuvattujen kokemusten pohjalta koen menossa olevan hankkeen merkittävänä ja toivon, että hankkeen myötä saamme syöpäselviytyjien työelämäasiaa enemmän esille ja löydämme erilaisia keinoja tukea työikäisten syövästä selvinneiden paluuta työelämään. Toivottavasti saamme lisättyä tietoisuutta myös siitä, että vertaistuki on merkittävää kuntoutumisen polulla ja vertaistukitoiminta ei tarkoita sitä, että sairaudessa ”vellotaan”. Syöpäjärjestöjen toteuttaman tukitoiminnan ajatus ja ydin on siinä, että löytäisimme yhdessä sairastuneiden ja heidän läheistensä kanssa voimavaroja ja asioita, jotka auttavat elämässä eteenpäin syövästä huolimatta.

Työelämäajatuksin ja hyvää syksyn jatkoa kaikille toivottaen,
Suvi

Kuva: rawpixel / Pixabay (CC0 Creative Commons)