Gynekologisten syöpien teemakuukausi: Minun tarinani, osa 7
Sairastuin munasarjasyöpään 36-vuotiaana juuri joulun alla. Menin ihan normaaliin gynekologin kontrolliin, jossa lääkäri epäili, että minulla on myooma kohdussa. Sain lähetteen naistenpolille, jossa lääkäri ultran jälkeen kertoi, että löysi ison myooman, joka on kiinnittynyt kohdun ulkopuolelle.
Leikkaus tehtiin sovitusti ja seuraavana päivänä ihmettelin, kun minulta tultiin ottamaan labroja ja ihmettelyyni vastattiin, että on kasvainmerkkiainekokeita. Sen jälkeen tuli lääkäri, joka kertoi, että kyseessä ei ollutkaan myooma, vaan munasarjassa ollut kasvain. Myöhemmin sain kuulla, että kyseessä oli syöpä.
Jälkiviisaana on helppo sanoa, että olihan minulla oireita edeltävän syksyn aikana, mutta ei kuitenkaan mitään sellaisia, joita olisin suuremmin ihmetellyt.
Alku oli melkoista pyöritystä: uusi leikkaus ja sen päälle sytostaatit. Ensimmäinen hoitokierros toi vain lyhyen hengähdystauon ja jo seuraavan vuoden alusta oltiin uusintakierroksella. Parilla tauolla minua hoidettiin kaikkiaan 4,5 vuotta, kunnes tauti viimein asettui remissioon.
Alun nopean uusiutumisen myötä minulle myönnettiin suoraan työkyvyttömyyseläke reilun kahden vuoden jälkeen diagnoosista. Toisaalta tuntui, että putosi ihan tyhjän päälle, kun menetti työyhteisön ja ”normaalin elämän”. Pian kuitenkin uskalsin alkaa nauttia uudesta kiireettömyydestä ja hetkessä elämisestä, ainakaan nyt irtisanomiset ei minua uhkaa!
Hoidot olivat rankkoja ja neljän vuoden jälkeen iski hoitoväsymys. Siihen sain apua keskustelemalla psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.
Sain nauttia kaksi ja puoli vuotta remissiovaiheesta. Kontrollit olivat koko ajan kuitenkin 3-4 kuukauden välein. Tällä hetkellä tilanteeni on se, että tauti yrittää nostaa taas päätään ja tulevaisuus on epävarmuutta ja pelkoakin.
Yritän luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä, enkä murehdi etukäteen mahdollisia huonoja uutisia. Niiden aika on sitten, kun jotain varmaa on tiedossa. Positiivisuus on voimavara, jota yritän ylläpitää. Notkahduksia tulee, mutta nekin kuuluvat elämään, kunhan eivät jää päälle.
Kuva: Nina Paloheimo