Hälsningar från arbetslivet: Jobb, cancer och meningen med livet

Leena Sahlström

Leena Sahlström

[Rullaa alas suomennokseen]

Jag, en frisk 43-årig heltidsarbetande trebarnsmor har plötsligt cancer. Och inte vilken cancer som helst utan aggressiv långt metastaserad njurcancer. Tydligen inte helt ovanligt att den inte ger sig till känna utan hittas som bifynd, eller som hos mig efter att metastaser redan börjat ge problem. Jag hade dragits en tid med odefinierbar smärta i höften, låret, knät och ibland då det var som värst värk ända ner till tårna.

Prognosen var inte bra. De första beskeden var att inget överhuvudtaget kunde göras. Tumören i njuren var så stor att den inte kunde opereras sade läkarna först. Spridningen var så utbredd att onkologen såg allvarligt på mig då han sa att min cancer inte går att bota.

Det är drygt tre år sedan nu. Jag har haft ofantlig tur. Den tredje medicinen jag använt funkar så effektivt att det nästan känns som ett under.

Men redan ett halvår efter diagnos och den stora operationen då min vänstra njure med den spädbarnshuvudstora tumören tagits bort, vände det och jag började känna mig pigg och frisk igen. Den andra medicinen jag provade hejdade sjukdomens framfart och jag kunde känna det i ett bättre mående. Jag var då i såpass gott skick att jag kontaktade min arbetsgivare och bad att få komma på jobb igen, men på deltid. Då möter jag på patrull. Min arbetsgivare vet orsaken till min sjukskrivning. Det finns ingen vikarie för mig men min arbetsgivare har redan avskrivit mig som en långsiktig arbetstagare. Så känns det. Arbetsgivaren föreslår att jag skall sjukpensionera mig. Genast. Jag som inte varit insatt i arbetsgivarrollen inser nu att jag blir dyr för arbetsgivaren. Arbetstagare som är dyra är inte populära.

Det förhalas och det tunga byråkratiska hjulet segar sig fram. Med hjälp av duktiga läkare på arbetshälsovården får jag så småningom ändå komma på jobb igen. På deltid. Som jag vill.

Men sjukdomen har också fått mig att stanna upp och tänka på vad som är viktigast i livet. Hur vill jag prioritera familj, fritid och arbetsliv? Vad är viktigt, vad kan jag lika gärna vara utan?

Idag har jag en ny arbetsgivare som har en helt annan förståelse för min sjukdom och mina behov. Jag har möjlighet att själv styra över mina arbetstider, var och när jag jobbar. Jag jobbar fortfarande deltid. Jag är inte så snabb numera, inte bara för att jag haltar fram och inte kan springa längre. Men jag vill ha ork över för mina barn och min man. Jag vill ha tid för att vara i naturen, pyssla i trädgården, följa med mina barns fritidsintressen. Jag vill hinna ta vara på vardagens små fina stunder som lätt blir förbisedda då jobbkarusellen snurrar som fortast.

Men jobbet ger också en mening. Inte bara för att jag kan delta med inkomster till familjen, men också för att känna att man deltar i ett sammanhang, får träffa andra vuxna med samma profession. Då jag jobbar är jag inte enbart en belastning för samhället. Men visst ifrågasätter, tvekar och funderar jag på det här med jobb. Att jobba för lönens skull är kanske inte motiv nog? Skulle det finnas andra jobb för mig som skulle vara roligare?

Min onkolog har varit välvillig hela tiden och låtit mig bestämma om och när jag ville återvända till arbetslivet. För honom verkar jobbet betyda det mesta och i jämförelse känner jag mig som en hycklare. På något sätt känns det lite skuldbelagt att vara högutbildad och inte nödvändigtvis vara så motiverad att jobba. Så jag är stolt över att trots allt kunna säga att jag fortfarande är ute i arbetslivet fastän jag vet att många i min situation av olika anledningar inte längre är det. Arbetsmoral, att vara något slags exempel för barnen, att göra rätt för sig. Men visst är det mer än en gång jag funderat på hur jobbet platsar in i meningen med livet.

Leena bloggar på http://passligt.ratata.fi/blogg/


Suomennos:

Terveisiä työelämästä: Töistä, syövästä ja elämän merkityksestä

Olen 43-vuotias kolmen lapsen äiti, teen täyspäiväistä työtä ja sairastuin yllättäen syöpään. Ja ei mihin tahansa syöpään, vaan aggressiiviseen levinneeseen munuaissyöpään. Ilmeisesti ei ole tavatonta, että sairaus hiipii oireettomana ja löydetään sattumalta, tai kuten minun tapauksessani siinä vaiheessa, kun etäpesäkkeet olivat jo alkaneet aiheuttaa ongelmia. Minulla oli ollut jo jonkin aikaa epämääräistä särkyä lonkassa, reidessä, polvessa ja pahimmillaan kipu yltyi varpaisiin saakka.

Ennuste ei ollut hyvä. Ensimmäiseksi kuulin ettei ylipäätään mitään ollut tehtävissä. Aluksi lääkärit olivat sitä mieltä, että kasvain munuaisessa oli niin suuri, että sitä ei voitaisi leikata. Syöpä oli levinnyt niin laajalle, että onkologi katsoi minuun vakavasti ja sanoi ettei syöpääni voitu parantaa.

Tästä on nyt reilu kolme vuotta. Olen suunnattoman onnekas. Kolmas lääke, jota käytän, toimii niin tehokkaasti, että se tuntuu lähes ihmeeltä.

Jo puolen vuoden kuluttua diagnoosista ja suuren leikkauksen jälkeen, jossa poistettiin vasemmanpuoleinen munuainen ja siihen liittyvä vauvan pään kokoinen kasvain, tapahtui käännekohta ja aloin kokea itseni taas pirteäksi ja terveeksi. Toisen kokeilemani lääkkeen kohdalla sairauden eteneminen hidastui ja aloin voida paremmin. Olin siinä vaiheessa sen verran hyvässä kunnossa, että olin yhteydessä työnantajaani ja pyysin päästä takaisin töihin, osa-aikaisena. Silloin saan vastustusta. Työnantajani tietää syyn sairauslomaani. Minulla ei ole sijaista, mutta työnantajani on jo luopunut ajatuksesta, että olisin työntekijänä pitkällä tähtäimellä. Tai ainakin siltä tuntuu. Työnantaja ehdottaa, että hakisin työkyvyttömyyseläkkeelle. Välittömästi. Oivallan, vaikka minulla ei ole kokemusta työnantajanäkökulmasta, että tulen työnantajalle kalliiksi. Kalliiksi käyvät työntekijät eivät ole suosittuja.

Lykkäysten ja pitkien byrokratiakoukeroiden jälkeen asiat etenevät, mutta hitaasti. Työterveyshuollon pätevien lääkärien ansiosta pääsen vähitellen kuitenkin takaisin töihin. Osa-aikaisena. Siten kuin itse toivoin.

Sairaus on saanut minut havahtumaan ja pohtimaan mikä lopulta on tärkeintä elämässä. Miten voin asettaa perheen, vapaa-ajan ja työelämän tärkeysjärjestykseen? Mikä on tärkeää ja mitä ilman voin hyvinkin elää?

Nykyään olen uuden työnantajan palveluksissa, työnantajallani on aivan erilainen käsitys sairaudestani ja tarpeistani. Pystyn vaikuttamaan itse työaikoihini ja siihen, missä ja milloin teen töitä. Teen edelleen osa-aikaista työtä. En ole enää yhtä nopea, ei ainoastaan siksi että nilkutan enkä voi enää juosta. Mutta haluan että minulta liikenee jaksamista myös lapsilleni ja miehelleni. Haluan viettää aikaa luonnossa, puuhastella puutarhassa, seurata lasteni vapaa-ajan harrastuksia. Haluan ehtiä nauttia arjen pienistä upeista hetkistä, jotka muuten voisivat hukkua työhässäkän alle ja huomaamatta jäädä kokematta.

Työstä saan myös merkitystä elämään. Ei ainoastaan siitä näkökulmasta, että osallistun perheeni elättämiseen, mutta myös siten että pääsen osalliseksi sosiaaliseen verkostoon, pääsen tapaamaan muita saman alan aikuisia. Silloin kun teen töitä en ole pelkkä yhteiskunnallinen taakka. Toki kyseenalaistan, emmin ja pohdin työkysymyksiä. Se ei varmaan riitä motiiviksi että tekisi töitä palkan takia? Voisikohan minullekin löytyä toinen työ, joka olisi hauskempi?

Onkologini on ollut koko ajan myönteinen työnteon suhteen, olen saanut päättää haluanko palata ja milloin palaan töihin. Hänelle työnteko vaikuttaa olevan merkitsevässä roolissa ja häneen verrattuna tunnen itseni teeskentelijäksi. Jotenkin tuntuu syyllistävältä olla korkeasti koulutettu ja samalla ei välttämättä niin motivoitunut työnteosta. Siksi olenkin kaikesta huolimatta ylpeä, että voin sanoa olevani edelleen työelämässä vaikka tiedän monia, jotka samassa tilanteessa ovat syystä tai toisesta työelämän ulkopuolella. Työmoraali, ja että voin jotenkin toimia esimerkkinä lapsilleni, hoitaa oman osani. Mutta olen useaan otteeseen miettinyt millaisen paikan työ saa elämässäni.

Leena kirjoittaa blogia osoitteessa http://passligt.ratata.fi/blogg/