Terveisiä työelämästä: Luottamusta ja rajoja

Saimi

Saimi

Sairastuin pari vuotta sitten suolistosyöpään parhaassa työiässä, kolmekymppisenä. Työskentelen projektiasiantuntijana ja työyhteisömme on projektin alusta asti ollut tiivis ja läheinen. Sairaudesta kuultuani jaoin tiedon työkavereilleni, jotta he eivät ihmettelisi, miksi jään pois työstä. Tilanne oli hyvin tunteikas, mutta se vahvisti omaa luottamustani siihen, että tein oikein kertoessani asiasta. Halusin itse mahdollisimman paljon olla töissä ennen leikkausta, mutta työkykyni (keskittyminen ja jaksaminen) oli heikentynyt, joten toimintaani olisi saatettu ihmetellä, ellei taustoja olisi tiedetty.

Syöpäkasvain oli levinnyt imusolmukkeisiin ja leikkaushoidon jälkeen minulla aloitettiin sytostaattihoidot. Sovin esimieheni kanssa, että olisin aina sytostaattihoitoviikon sairauslomalla ja kaksi viikkoa sen jälkeen töissä. Tällaisissa kolmen viikon sykleissä meni melkein kuusi kuukautta. Esimies sanoi heti aluksi, että työyhteisön näkökulmasta voisi olla parempi, että olisin koko tuon ajan sairauslomalla, koska silloin he voisivat palkata minulle sijaisen. Säännöllisen epäsäännöllisillä sairauslomilla minulle ei kuitenkaan voitaisi palkata sijaista. Esimiehellä oli myös huoli jaksamisestani ja siitä, että pystyisinkö kuitenkaan sytojen välissä tulemaan töihin.

Neuvotteluiden jälkeen päädyimme kuitenkin siihen ratkaisuun, että olen joka kolmas viikko sairauslomalla ja muuten yritän olla töissä. Tämä oli psyykkiselle hyvinvoinnilleni ensiarvoisen tärkeää, sillä asuin yksin koiran kanssa ja yksinäisyys ja kuolemanpelko olivat hirveitä aina kun ei ollut mitään tekemistä tai kun ei jaksanut tehdä mitään ja kun kukaan ei ollut lähellä. Töissä sain kokea olevani edelleen osa työyhteisöä, vaikkakin välillä vähän vajavaisena.

Syksy oli kuitenkin fyysisesti ja psyykkisesti todella rankka. Sytostaatit aiheuttivat käsien kramppaamista ja kylmäoireita, ajatukset eivät tahtoneet pysyä mukana vauhdikkaissa verkostopalavereissa ja kun minulta kysyttiin mielipiteitä, en aina saanut ajatuksiani puettua sanoiksi. Tunsin itseni usein hölmöksi, mutta minua auttoi tieto siitä, että sytostaatit saattavat aiheuttaa ns. ”chemobrain”-oireilua, jossa muisti takkuaa ja keskittyminen on vaikeaa. Työkaverit kunnioittivat haluani olla puhumatta syövästä. Vointiani kysyttiin aina välillä ja se riitti siihen, että tunsin että minusta ja hyvinvoinnistani aidosti välitettiin. Ennen kaikkea työ antoi minulle kuitenkin kokemuksen siitä, että minulla ja elämälläni oli vielä tarkoitus ja tulevaisuutta. Vaikka pelko ja ahdistus olivat läsnä koko ajan, työpaikalla kuitenkin hetkittäin sai myös muuta ajateltavaa ja välillä jopa nauroi yhdessä toisten kanssa.

Syöpäni ei näkynyt ulospäin mitenkään. Luulen, että ainoastaan minut läheisesti tuntevat ihmiset olisivat osanneet tarkemmin lukea mielialojani. Suu saattoi hymyillä, vaikka mieli oli rikki ja toivo piilossa. Näkymättömyys mahdollisti sen, että ainoastaan työtiimini tiesi sairaudesta ja vaikka osallistuin verkostopalavereihin, tieto ei levinnyt muualle. Jostain syystä koin koko ajan vahvasti, että olisin näytellyt tai kuin eläisin valeidentiteetin turvin. Syöpä oli peruuttamattomasti muuttanut identiteettiäni ja sitä, kuka olin ihmisenä, mutta silti jatkoin töissä kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Uusia yhteistyökumppaneita tai vanhoja tavatessani minun teki joka kerta mieli esitellä itseni ja todeta loppuun, ”… ja että minulla on muuten syöpä”. Muistutin jatkuvasti itseäni siitä, että se on yksityisasiani eikä kuulu muille. En halunnut, että vaikka kaikki menisi hyvin ja parantuisin, niin sairastumiseni estäisi jatkossa työllistymistäni uusiin projekteihin tai ”kävelisi minua vastaan” seuraavissa työhaastatteluissa.

Halusin, että minulla olisi valtaa edes siihen, kuka tietää ja miten paljon. Kuitenkin tämä valeidentiteetin kokemus aiheutti minulle lopulta sen, että en enää tunnistanut itseäni peilikuvasta. Minua katsoi ihminen, joka en enää ollut. Se ihminen näytti samalta kuin vanhoissa valokuvissa, mutta se ei enää ollut minä. Koin myös, että koska syöpä ei näkynyt päällepäin, ihmiset ajattelivat minun pärjäävän hyvin. Että ihan niin kuin syöpä olisi flunssa, jota hoidetaan levolla ja josta kannattaa pysyä kaukana, ettei se tartu. Ja koska kävin töissä ja hymyilin, niin eihän minulla ole mikään hätänä. Tästä kaikesta raivostuneena ja ahdistuneena lopulta leikkasin hiukseni kokonaan pois.

Muutos oli valtava. Yhtäkkiä peilistä katsoi ihminen, jonka tunnistin. Hän oli minä. Minä paljaana, piiloutumatta normaaliin ulkokuoreen. Hiustenleikkuu oli käänteentekevä asia henkiselle hyvinvoinnilleni. Sen jälkeen, osittain ehkä kiukunkin kannattelemana, jaksoin elää: käydä vuorotellen töissä ja vuorotellen sairastaa. Hiustenleikkuu herätti muissa ihmisissä paljon kysymyksiä, jotka kuitenkin kuittasin olankohautuksella. Myös se mitä teen tai en tee hiuksilleni, oli yksityisasiani.

Vaikeimpia työelämätilanteita sairastamisessa oli, kun yhtenä aamuna sytostaattihoitoihin lähtiessä törmäsin kahteen eri työkaveriin, jotka kummatkin olivat menossa aamupalaveriin. Kummatkin ihmettelivät, että minne olen menossa, kun kuljen ihan eri suuntaan. Koska olin avoimesti puhunut työtiimissäni sairastumisestani, kerroin heille että olen menossa sairaalaan. Sain evästykseksi kehotuksen ”tsempata”. Sairaalaan päästyä itku tuli – selviänkö koskaan tästä syövästä ja saanko elää työarkea, johon kuuluu joskus tylsätkin tiimipalaverit? Minäkin haluan tiimiin enkä sairaalaan letkuihin makaamaan! Omahoitajani kuunteli itkut ja auttoi taas kerran selviämään hoidoista.

Syksyn edetessä hoitoväsymys kuitenkin viikko toisensa jälkeen kasvoi ja lokakuun pimeydessä mielialani ei ollut valmis vastaanottamaan toista ikävää työkokemusta, joka liittyi yhteistyöverkostoissa tapahtuneeseen henkilökohtaisten rajojeni ylitykseen. Tarkoitan siis tilannetta, jossa henkilö, jota en ennestään tunne, kysyy suoraan sairastumisestani. Samalla kun hän paljastaa tietävänsä enemmän kuin mitä haluaisin hänen tietävän, hän myös kertoo ymmärtävänsä minua, koska hänen serkun kummitädin naapurin veli on myös sairastunut syöpään.

Tämä rajojen ylitys loukkasi minua kahdesta syystä. Ensinnäkin halusin itse kontrolloida sitä, kenelle kerron sairastumisestani ja nyt siitä tiesi ihminen, jonka en halunnut tietävän minusta mitään. Toisekseen hänen kommenttinsa kertoi siitä, että joku työyhteisöni jäsen, johon olin luottanut, ei ollutkaan luottamuksen arvoinen vaan oli levittänyt tietoa herkullisena juoruna eteenpäin. Siinä tilanteessa, kun jouduin keskustelemaan tämän ventovieraan yhteistyökumppanin kanssa syövästä, en kyennyt toimimaan vaan ainoastaan passiivisena seurasin tilanteen kehittymistä ennen kuin osasin tekosyyn avulla poistua paikalta. Asia jäi kuitenkin häiritsemään itseäni niin paljon, että soitin kyseiselle henkilölle vielä seuraavalla viikolla ja yritin selvittää asiaa. Hän ei tietenkään muistanut keneltä oli asian kuullut. Sanoin kuitenkin hänelle suoraan, että kyseessä on yksityisasiani, jonka en soisi olevan osa kahvipöytäkeskusteluja. Hän pyysi minulta anteeksi aiheuttamaansa mielipahaa ja lopetimme puhelun.

Työyhteisö on valtava voimavara sairastuneelle, jos se on turvallinen ja luotettava. Työyhteisö voi kannatella sairastunutta pelkällä arjen harmaudellaan. Normaali elämä ja normaaleista asioista puhuminen sairastuneelta usein puuttuu. Työyhteisössä sairastuneen pitäisi saada olla voimien puitteissa osa työyhteisöä. Ei kuitenkaan tule unohtaa sitä, miten iso merkitys voinnin kysymisellä, empaattisella katseella, esimiehen tuella tai halauksella voi olla. Eihän jätetä ketään yksin tai vain mietitä, onko joku työntekijä riittävän tehokas joka hetki? Inhimillisyyttä enemmän, kiitos.

Kuvat ovat kirjoittajan omia.