Siirry suoraan sisältöön
Jäinen oksa sulaa

Määräaikainen elämä

Kristiina Laitinen

Kristiina Laitinen

Sydän pamppailee tavallista kiivaammin. Syke huitelee korkealla, vaikka istun vain paikallani. Vatsa on jännittynyt, ja nyt tiedän konkreettisesti, miksi puhutaan perhosista vatsassa. Hengitys on niin pinnallista, että edes pallea ei värähtele.

Tunnistan olevani täydessä stressitilassa. Uutiset ovat tälläkin kertaa hyvät, ja siirryn julkisen puolen kontrolleihin. Soitan miehelleni hyvät uutiset, ja itkuksihan se meni, kun alitajuntainen jännitys purkautui.

Käsillä oli rintasyöpäni viides ja toivottavasti viimeinen kontrolli. Voimakkaat tuntemukset yllättivät jälleen kerran.

Olen nimittäin henkilö, joka ei tuhlaa energiaa epätodennäköisten asioiden murehtimiseen. Uskon, että asiat menevät mieluummin hyvin kuin huonosti.

Olen elänyt kohta kymmenen vuotta määräaikaista elämää jännittäen joka kolmas kuukausi labrakokeiden tuloksia. Sairastan pahaa, parantumatonta myeloomaa sekä sydänamyloidoosia, ja tällä hetkellä olen remissiossa. Kiitos HUS, suomalainen lääketiede ja kantasolusiirto. Rintasyövän sairastin 2015, ja viisi vuotta meni kerran vuodessa jännittäen.

Ennen jokaista kontrollia heitän yläkertaan hartaan rukouksen ja pyydän, että saan edelleen jatkaa tällä hetkellä hyvää elämääni. Huonojen uutisten tullessa murehdin aikani ja aloitan sitten suunnittelun, miten selviän uudessa tilanteessa.

Ajattelen, että lääketiede tekee diagnoosin, hoidon ja seurannan. Minun tehtäväni on noudattaa ohjeita, luottaa lääketieteeseen ja ennen kaikkea huolehtia omasta kunnosta ja mielenterveydestä.

Syövän kohdalla puhutaan usein siitä hetkestä, kun saa kuulla diagnoosin. Se onkin hetki, joka jakaa elämän kahteen osaan: ennen ja jälkeen. Mikään ei ole enää kuin ennen, kun jokin perusturvallisuudesta hajoaa lopullisesti. Sen jälkeen jokainen epämääräinen kipu ja tunne saa ihan uudet mittasuhteet.

Tulevaisuuden aikajännekin lyhenee ja konserttilippujen tai matkan varaaminen vuoden päähän tuntuu jo liian jännittävältä. Uskon, että näin on kaikilla syövän sairastaneilla, vaikka onkin saanut ’puhtaat paperit’. Se peikko ei koskaan häviä hartioilta, halusi tai ei.

Oletteko koskaan ajatelleet, jos parisuhteenne olisi määräaikainen? Suhteen ”milestone” olisi aina vuosittain ja kumpikin osapuoli tekisi SWOT-analyysin heikkouksista, vahvuuksista ja mahdollisuuksista. Sitten pidetään palaveri, jossa kerrotaan, haluaako jatkaa suhdetta uuden määräajan. Olo olisi kuin Temptation Islandin iltanuotiolla.

Tämä ajatus tulee aina mieleen, kun käyn malttamattomana kurkkimassa Omakannasta labrojen tuloksia tai odottelen lääkärin soittoa. Se on muuten stressaavaa. Vessassakin käydään pika pikaa, jos tuttu numero tuleekin näkyviin juuri silloin.

”Musiikki soi yhä sinulle”

Miten määräaikaista elämää eletään? Miten käyttäytyisin, jos parisuhde olisi määräaikainen? Yrittäisin varmaan kaikkeni joka päivä, että suhde voisi hyvin, ja voisin odottaa seuraavaa tarkistuspistettä turvallisin mielin. Vai toisiko se vain suurta epävarmuutta ja pelkoa? Uskaltaisinko olla oma itseni, kiukutella ja murjottaa?

Uskon näihin molempiin tunteisiin, koska sama pätee terveyteen. Ainakin itse yritän tehdä kaiken, mikä on oman vaikutuspiirini vallassa. Silti on pelko takaraivossa, koska kaikki tapahtuva ei ole vain minun tekemisistäni kiinni. Voin urheilijan termein vain tehdä parhaani ja katsoa, mihin se riittää.

Entä kiukuttelu? Kyllä välillä ottaa ja saa ottaa päähän. Elämä tuntuu joskus epäreilulta, vaikka olenkin kastettu positiivisuuden kylvyssä, ja koen oman resilienssini olevan tavallista parempi.

Sairastuessa ostin puisen kyltin, jossa kehotettiin: ”Opi eilisestä, haaveile huomisesta, elä hetkessä”. Aloitin jopa kirjoittamaan omaa blogia Elä hetkessä, Vive el momento. Määräaikaiseen elämään se onkin ainoa, oikea ohje. Yritä tehdä jokaisesta päivästä mahdollisimman hyvä, ja tuoda siihen pieniä, mukavia ja arkisia asioita.

Luin Aki Hintsan kirjan Tänään olen elossa (WSOY 2021) ja päätin saman tien toteuttaa unelmiani. Hän ei elänyt kuten opetti ja haaveili tekevänsä asioita sitten joskus. Määräaikaisessa elämässä se on erittäin huono suunnitelma.

Frank Martelan kirjassa Elämän tarkoitus (Gummerus 2020) oli erinomainen ohje määräaikaiseen elämään:

”Jonakin päivänä musiikki loppuu.
Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.
Mutta hiljaisuuden odottelussa ei ole mitään järkeä.
Jos luet tätä, musiikki soi yhä sinulle.
Mene siis tanssimaan.”

 

Kuva: Jorge Guillen/Unsplash