Terveisiä työelämästä: Mustan ja valkoisen vivahteita

Syöpäläinen

Syöpäläinen

Älkää sitten enää ikinä tulko väittämään minulle, että taikausko on hölynpölyä. Perjantai ja kolmastoista päivä muutti elämäni kertaheitolla. Peruuttamattomasti. Varoittamatta. Pyytämättä ja yllättäen keski-ikäisen terveyskeskuslääkärin muodossa. Vain muutamalla sanalla:

”Käykää istumaan. On ehkä syytä huoleen.”

Kas vain, ajattelin istuutuessani.

”Kasvain”, vastasi tohtori.

Voi äiti!, muistan ajatelleeni.

”Hai-ma”, selvensi tohtori tulkiten aivan oikein pöllämystyneen ilmeeni.

Fade to black.

Pikakelaus eteenpäin. Seurasi sitten kaikenlaista. Epäusko. Perusteeton selviämisuho. Jussi Koskelamainen (viite: ”Täällä Pohjantähden Alla”) ”prrkele, minähän tämän suon raivaan” vaikkei työkaluista tietoakaan. Suurisuuntaisia hankkeita, joita järkevä vaimo yritti toppuutella. Olisi pitänyt pysähtyä. Levätä. Arvioida tilanne. Hankkia tietoa. Minä poika menin vaan, kirosana.

Mutta nythän menen asioiden edelle. Tapana on esittäytyä. Olen Esa Nousiainen. 48-vuotias suomalainen mies. Toista kertaa naimisissa. Kolme lasta. Velkainen OK-talo laitakaupungilla kehä III pohjoispuolella. Farmariauto, joka tiputtaa öljyä. Ei koiraa.

Söin kokolihaa, saatoin ottaa kossuryypyn, kirosanatkin maistuivat. Kasvissyöjistä minulla oli omat mielipiteeni, samoin ”ituhipeistä” ja ”kettutytöistä”. En silti äänestä Kokoomusta enkä usko säätelemättömään ääriliberaaliin markkinatalouteen.

Oma urapolkuni ei ole tavanomaisimmasta päästä. Minusta piti ja tulikin mainospiirtäjä 1990-luvun suuren laman kynnyksellä, jolloin mainostoimistoja kaatui kuin heinää. Siitä sattuman kautta ravintola-DJ:ksi, myöhemmin baarimikoksi, yökerhon pikkupomoksi ja ravintolapäälliköksi.

Sitten tuuli kääntyi jälleen ja onnistuin sotkeentumaan silloisen työnantajani it-osaston hankkeisiin reiluksi vuosikymmeneksi, kunnes maaliskuussa 2017 it-tukitoimintojen ulkoistuksen myötä saavuin muuttokuorman päällä nykyisen työnantajani siipien suojaan.

Alkushokin jälkeen riemastuin. Kotiuduin itseäni huomattavasti nuorempaan työyhteisöön, vaikka Ison Oikean IT-Talon toimintatavat olivatkin kaltaiselleni muodollista koulutusta vailla olevalle K2-vuoren jyrkkyyttä vastaava oppimiskäyrä.

Alun hapuilun jälkeen löysin paikkani yrityksen Elinkaarenhallinnassa, it-termein ”2nd levelillä.” Sinne välittömässä asiakasrajapinnassa toimiva servicedesk ohjaa tuki- ja muutospyynnöt joita sillä ei ole resursseja itse ratkaista. Kivoja työkavereita. Jälleen nuorempia kuin minä. Pirun fiksuja. Koko ajan valtava määrä uutta omaksuttavaa tietoa, semminkin kun työnantajan myyntiosasto hankkii koko ajan uusia asiakkuuksia. Hyvähän se, että on laskutettavaa työtä. Elämme kvartaali- ja markkinataloudessa. Se farmariauto tarvitsee öljyä, jota tiputtaa.

Fade to white

Koska olin lihaa syövä suomalainen keski-ikäinen heteromies, sairausloma vietetään töissä, vaikka siihen oikeuttava A-lausunto housujen mustien farkkujen perstaskusta pilkottaisikin. Pidin aluksi sairauteni salassa. Tein töitä kuukauden verran, naureskelin työkavereiden kahvihuonevitsien mukana, tein kaiken kuten ennenkin. Pikkuhiljaa huomasin uupuvani päivä päivältä enemmän.

Sitten tulivat nipistelyt. Kivut. Lopulta kohtasin työpäivän, jolloin virtuaalinen jääpiikki iski kylkeeni kesken Skype-palaverin. Henkeäni haukkoen en tajunnut kenenkään puheista sanaakaan. Keksin huonon tekosyyn poistua tekemään loppupäiväksi etätöitä.

Kotimatkasta en muista muuta kuin sen, että työterveyslääkäriltä saamani kipulääkkeet loppuivat kesken 10 km ennen kotia ja kotipihasta matka jatkui paikallissairaalaan. Oli aika katsoa peiliin, tunnustettava heikkoutensa. Soitettava tiimille ja esimiehelle. ”Hei, minulla on haimassa NET-tyylinen kasvain, se on ollut tiedossa jo kuukauden. Se ei ole levinnyt ja ennuste on hyvä. Tiedän että töitä on hirveästi, mutta minun on pakko jäädä sairauslomalle toistaiseksi”.

Kohtasin vain ymmärrystä. Olin pelännyt potkuja.

Sairausloma-aikana piti opetella kävelemään lyhyemmällä askeleella ja ottamaan päivätorkut villasukat jalassa. Pysyin silti kodin arjessa mukana parhaani mukaan. Perhe oli totta kai iskästä huolissaan. Sairaudelle tyypilliseen tapaan kahta samanlaista päivää ei ole. Huoli perheestä, omasta terveydestä ja henkiinjäämisestä kuluttavat voimavaroja ja näkyvät räiskähtelevänä käytöksenä. Samalla ulkoinen uhka puristaa kuitenkin perheyksikön lujemmaksi.

Nyt olen uuden elämänvaiheen äärellä. Sairausloman kestäessä syöpähoito on aloitettu ja sitä hienosäädetään parhaillaan. Työnantaja on osoittanut myötämielisyytensä osasairauspäivärahajärjestelyyn. Tiivistettynä työnantaja arvioittaa työssäjaksamiseni ja työkykyisyyteni omalla työterveyslääkärillään. Tämän jälkeen täytetään nippu Kelan lomakkeita, joissa sovitaan mm seuraavaa:

  • työntekijän toipuminen ei saa vaarantua
  • työntekijä tekee maksimissaan 120 päivän ajan 40-60 % normaalista työmäärästään
  • Kela kompensoi ansiosidonnaisen sairauspäivärahan puolikkaalla normaalista ”tilipussista” ylijäävää osaa. Varsinaisen palkanmaksaja on sopimuskysymys. Se voidaan toteuttaa niin, että työnantaja maksaa tämän korjatun palkan ja perii Kelalta suoraan sairauspäivärahan itselleen.

Tiedossani olevista vaihtoehdoista tämä on työntekijälle taloudellisesti edullisin ja paras. Pysyn kiinni työelämässä, pystyn osallistumaan perheeni elättämiseen mutta minulle jää myös aikaa hoidattaa itseäni ja häädättää syöpäläistäni.

Tutustu Syöpäläisen blogiin osoitteessa http://syopalainen.fi/.