Siirry suoraan sisältöön
Kiviä rannalla, vesi kimmeltää taustalla

Onko Sinulla aikaa, tilaa ja lupa surra?

Miia Merikallio

Miia Merikallio

Millainen suhde Sinulla on suruun? Onko suru osa elämäntarinaasi? Mitkä ovat niitä pieniä vuorovaikutuksen keinoja, joilla voimme vahvistaa luottamusta elämään surun äärellä? Voiko suru integroitua osaksi elämäntarinaamme? Onko kuolemakin osa elämää, ei vain elämän päättymistä?

Suru muutti minuun ja muutti minuutta pian 30 vuotta sitten esikoiseni kuollessa 2-vuotiaana odottamatta ja yllättäen. Samana vuonna nuori isäni alkoi oireilla moninaisesti kevään edetessä. Luulimme oireiden kertovan surusta. Varmasti siitäkin, mutta oireiden syyksi löytyi laajalle levinnyt munuaissyöpä.

Isä kuoli 45-vuotiaana muutamassa kuukaudessa sairauteensa. Varsinaisia hoitoja ei ehditty aloittaa.

Itse ajattelin suuren ja lohduttoman surun äärellä “selviytyä” olemalla reipas ja aikaansaava. Tulkitsin silloin, että minut on helpompi kohdata, kun ”piilotan” surun itseeni ja itseltäni. Mutta surua ei voi suorittaa. Eikä tunteitaan karkuun pääse.

Kohtaamattomat tunteet kertyvät tunnetaakkoina kehoon. Jokaisessa suvussa on oma puhumisen ja tuntemisen perhekulttuurinsa – kuinka sanoitamme ja jaamme tunteitamme. Kannamme myös ylisukupolvisia tunnetaakkoja sukupolvienkin takaa. Kuinka raskaaksi taakan on käytävä ennen, kuin reppuaan alkaa purkaa?

Ainoa tie tunnetaakoista vapautumiseen ovat tiedostaminen, tunnistaminen, tunnustaminen sekä läpieläminen. Tämän kautta voimme vahvistaa tunneyhteyttä itseemme ja sen jälkeen toisiin ihmisiin.

Huomioita surusta

Olen syöpäsairaanhoitajan työssäni saanut kohdata tuhansia syöpään sairastuneita ihmisiä ja läheisiä. Tunnen suurta kiitollisuutta näistä kohtaamisista, joista on jäänyt lämpimiä tunnejälkiä minuun. Tunnen myös nöyryyttä elämän edessä, kun saan kulkea monimuotoisten perheiden rinnalla elämän käännekohdissa. Merkityksellistä työtä elämän, kuoleman ja surun äärellä.

Syöpään sairastuminen on vahvasti perheen yhteinen kokemus ja koskettaa koko perhettä. Kuolema, suru ja seksuaalisuus ovat aiheita, joista yhä vaietaan. Aiheita, joista ei ole ollut mahdollisuutta tai lupaa puhua, tuntea ja luottaa. Luottaa siihen, että tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi myös vaiettujen aiheiden kysymysten ja kokemusten äärellä.

Moni ammattilainen on sanoittanut kokemustaan voimattomuudesta sekä tiedon ja valmiuksien puutteesta olla läsnä turvallisesti myös näiden vaiettujen aiheiden äärellä.

Vuosikymmenten kohtaamisissa toistuvasti esille nousseita huomioita surusta osana elämää:

  1. Suru ei ole yksittäinen tunne, vaikka perustunteitamme onkin, vaan joukko monimuotoisia tunteita. Myös surussa on lupa iloita, nauraa ja juhlistaa elämää.
  2. Suru näyttäytyy ja käyttäytyy eri ihmisissä eri tavoin. Ethän määritä tai rajoita toisen ihmisen tapaa tai aikaa surra?
  3. Suru on paljon monimuotoisempi kokemus kuin vain kuoleman surua. Voimme tuntea surua, ja surukokemus voi muodostua esimerkiksi sairastumisesta, toimintakyvyn, minäkuvan ja eheyden tunteemme muutoksista ja niihin liittyvästä luopumisen kivusta. Suremme sitä, mikä on poissa ja jonka olemme menettäneet.
  4. Suru ei ole työtä (surutyö), vaan ainutlaatuinen surukokemus, jonka kanssa elämme läpi elämämme. “Suru on samankokoinen ajan kuluessa, mutta elämä ympärillä laajenee” (Hartonen 2023).
  5. Suru tekee meissä tehtäväänsä. Suru ei ole häiriö tai diagnoosi, vaan kertoo kuolleen läheisen tai menetetyn asian merkityksestä meille. Surun moninaiset tunteet kertovat tunneyhteydestä menetettyyn ihmiseen. Suru kertoo rakkaudesta, jolla olemme läheistämme rakastaneet, vaikka ihmissuhteet voivat olla haavoittaviakin. Lohdullista on ymmärtää, mikä ihmissuhteissa on särkynyt, voi myös ihmissuhteissa eheytyä.
  6. Suru tarvitsee aikaa, tilaa, lupaa, kohtaamista, ymmärrystä ja ihmissuhteita, joissa surua voi tehdä näkyväksi sellaisena, kuin se tänään on.

Kärsimys on osa elämäämme. Menetys saa sattua ja tunteet tuntua. Ne tekevät meissä tehtäviään. Suurten menetysten äärellä on inhimillistä kysyä, miksi näin kävi? Voiko tässä olla jotain mieltä tai merkitystä?

Saamme tuntea myös vihaa, olla vihaisia elämälle. Kroonistunut viha on kuitenkin raskas matkakumppani. Tunteilla meissä on virtaava luonne. Jos suru tässä hetkessä on suuri, pimeä ja lohduton, toivorikasta on, että hyvinkin pienillä teoilla ja jokapäiväisillä valinnoilla on mahdollista vahvistaa omaa hyvinvointia elämään toipumisen tiellä.

Epätoivoa ja toivottomuuttakin on mahdollista sanoittaa ja jakaa. Se vahvistaa tunneyhteyttä itseen, toisiin ihmisiin ja siihen, minkä aika juuri nyt on. Syöminen, juominen, lepo, puhuminen, kirjoittaminen, pieni liikunta, piirtäminen, puiden hakkaaminen – pieniä asioita, joilla on suuri merkitys, kun on aivan pimeää. Mikä juuri Sinulle on hyvinvointiasi tukeva pieni teko?

Surevan rinnalla kulkijana voit tehdä kysymyksillä näkyväksi Sinulle ja surijalle, kuinka hän toivoo tulevansa tuetuksi tänään. Miten voisin Sinua auttaa juuri nyt? Mikä tänään on tärkeää? Mitä toivoisit minulta? Haluan kulkea rinnallasi! Haluan jakaa suruasi.

Lukusuosituksia surusta:

  • Surevan kohtaaminen -toiminta
  • Mari Pulkkinen, Salattu, suoritettu ja sanaton suru (Unigrafia 2016), Surun sylissä (S&S 2017) ja Suremisen taito (S&S 2021)
  • Miia Moisio, Lupa Surra (Kustannusosakeyhtiö Otava 2019)
  • Tuuli Lahti (toim.), Suru (Duodecim 2020)
  • Lisää lukusuosituksia suruun (myös lapsille) löytyy Surukonferenssin sivulta.

Päätän kirjoitukseni otteeseen Miia Moision Lupa surra -kirjasta (2019):

”Elämä on kokonaisuus. Kuolema, minkä tahansa kuolema on yksi osa sitä. Jokaisen ison menetyksen äärellä tuntuu, ettei selviä. Ja silti selviää. Omasta ankkurista on pidettävä tosi lujaa kiinni, jotta pysyy luottamuksessa ja siinä ajatuksessa ja tunteessa, että siltamatkasta selviää. Surun silta on matka elämänvaiheesta toiseen. Suru on toivon ja toivottomuuden välitilassa keikkumista. Toivo vetää ihmisiä pois kuoleman imusta, elämän puolelle. Sinä, joka olet surusta selvinnyt, tiedät, että toivo voittaa lopulta. Raskain suru rauhoittuu, ikävä jää ja sekin yleensä ajan kanssa helpottuu. Suru asettuu lopulta osaksi omaa elämää, kaipaukseksi, muistoksi, joka joskus sattui ja tuntuu edelleen, mutta sen kanssa voi elää normaalia elämää. Sydän särkyi ja eheytyi taas. Pitkällä aikavälillä suru muuttuu rakkaudeksi.”

 

Tunnen huolta vallitsevassa ajassa lisääntyneestä ihmisten huolipuheesta. Huolta herättävät muun muassa tuen muotojen saatavuus, hoitoon pääsy, hoitohenkilökunnan riittävyys ja työnhyvinvointi (resurssit) ja tätä kautta hoidon laatu. Etenkin perheiden mielen joustokyky sekä psyykkinen palautumiskyky (resilienssi) tämän ajan vaatimuksissa sekä mahdollisuuksissa huolettavat.

Oma hoitajan toiveeni on, että vielä joku päivä palvelurakenteemme tarjoaa tukea ilman, että tuen tarvitsija joutuu ponnistella sen löytymiseksi. Kuitenkin uskon vahvasti inhimillisen ihmisyyden vahvaan voimaan toipua mahdottomastakin, kun tulee surussaan kohdatuksi.

Millaiset Sinun toivon näköalasi ovat juuri nyt? Onko pimeässä mahdollista nähdä toivoa tuovia valon pilkahduksia? Aikaa, tilaa ja itsemyötätuntoa surun äärelle, sillä elämällä on vielä hyvää tarjottavanaan! Sinulla on lupa surra menetystäsi juuri siten, kuin suru Sinussa näyttäytyy ja käyttäytyy.

Ethän jää yksin. Tukea on yhä tarjolla!

 

Kuva: Aaron Burden/Unsplash