Terveisiä työelämästä: Pysyvä selviytyminen vai pystyvä elämä?

Anitta Ahonen

Anitta Ahonen

Makaan hotellihuoneessa. Onneksi uloskirjautuminen on vasta klo 14.00. Kerään voimia. Nivelrikkopaikkoihin koskee. Oikea jalkapöytä ja oikean käden sormet ovat kipeinä. Myös selkään koskeen ja oikeaan lonkkaan. Kävellessäni minulla on asentovirhe, mikä ei poistu itse venyttelemällä. Kävelin eilen keikalta hotelliin, mikä teki sekä hyvää että pahaa. Sain liikuntaa sekä kipuja. Lonkkakivut ovat vaivanneet minua koko kesän.

Olen käynyt lääkärillä. Röntgenkuvissa todettiin jalkapöydän nivelrikko, mutta lonkkakivut eivät vielä silloin vaivanneet minua näin paljon. Olen käynyt fysioterapeutilla ja kalevalaisella jäsenkorjaajalla etsimässä apua lonkkakipuihin. Kai minun pitäisi vielä hakeutua uudestaan lääkärin luokse ja kuvauttaa lonkka. Jospa siellä sittenkin on jotakin sellaista, mikä ei kuulu sinne. Lähden kohta Mäkelänrinteen uimahalliin vesijuoksemaan. Pidän keikkareissuilla aina uikkareita mukanani ja voi aina mennä vesijuoksemaan tai uimaan, kun vaihdan paikkakuntaa. Lappeenranta, Lahti, Varkaus, Joensuu, Pori. Kaikki uimahallit on testattu. En varsinaisesti kohota kuntoani, vaan yritän saada olotilani siedettäväksi ja kiputilat hallintaan.

Työkiireistä johtunut kuuden viikon tauko lymfahoidosta ei myöskään tehnyt hyvää tukkoisille jaloilleni. Imusolmukkeita poistettiin kohdunrungonsyövän yhteydessä 2014 lantiosta sekä vatsan alueelta. Lymfaoireita helpottavat tukisukat ovat kovassa käytössä ja jyvät ovat erottuneet akanoista, kun parhaita tukituotteita on etsitty. Leggingsejä muistuttavat tukitrikoot parantavat elämänlaatua enemmän kuin kiskottavat ja putoavat stay up -tyyppiset tukisukat, jotka tosin puristavat enemmän.

Illalla on keikka Helsingissä. Tänään matkustan kotiin keikan jälkeen ja olen puoliltaöin Tampereella. Kehoni ei oikein hyvin kestä matkustamiseen liittyvää istumista ja tarvitsen paljon lepoa matkustamisen jälkeen. Ja hiljaisuutta. Olen hieman erakoitunut sairastumisen jälkeen. En oikein jaksa nähdä ketään ystäviäni. Kutsunkin itseäni sosiaaliseksi erakoksi. Näen työssäni paljon ihmisiä ja viihdytän heitä mielelläni. Omaan vapaa-aikaani runsas seuraelämä ei sitten enää kuulukaan. Myös vatsani on ongelmallinen. Syövän takia suoltani leikattiin ja aineenvaihdunta on nopeaa ja arvaamatonta. On ongelmallista, kun ei tiedä, onko pissa- vai kakkahätä. Joskus tukalissa tilanteissa käytän vaippoja. Se on nöyryyttävää ja hankalaa ja vaatii ennakointitaitoja. Joskus vessassa käynnit junassa, lentokoneessa tai bussissa ovat niin absurdeja, että ne jo naurattavat. Parempi niille ongelmille on nauraa, kun muutakaan ei voi!

Olen stand up -koomikko ja nauratan ihmisiä työkseni kertomalla juttuja syövästä, keski-ikäisyydestä, vanhasta äidistäni ja kehitysvammaisesta veljestä. Palasin työelämään samana vuonna, kun sairastin syövän eli 2014. Hoidot loppuivat syyskuussa ja minä keikkailin jo marraskuussa pikkujoulukaudella. Aika huonossa hapessa ja peruukki vinossa. Tänä vuonna olen prosessoinut asioita. Kolme vuotta elämästäni meni melkoisessa huurussa. Annetaan niille vaikka nimet: sairastamisvuosi, comeback-vuosi ja suorittamisvuosi. Kävin terapiassa sairastaessani, mutta olisin tarvinnut terapiaa myös tervehdyttyäni. Olen varmaankin sairastanut jonkinasteista masennusta sairauden jälkeen. Näin jälkeenpäin itse itseäni arvioiden. Olen miettinyt mikä minä olen? Sairas, toipilas vai kuntoutuja. Netissä puhutaan vain mielenterveyskuntoutujista, mutta kai minäkin tavallaan olen edelleen sellainen. Mieltä ja kehoa tässä yritetään kuntouttaa. Haitula, himpula, heiveröinen, raihnainen, bonusvammainen. Olin ennen sairastumistani ollut kuin Uuno Turhapuro, joka esitteli vaimolleen kehoaan piirtämällä kartan, johon oli merkattu paikat arka, kipeä, hellä. Nyt olisi helpompaa piirtää kartta ja merkitä ne paikat, joihin ei koske.

Tajusin myös viiveellä, miksi ihmisen pitäisi olla hyvässä kunnossa. Olen lukenut jaottelun wellness, illness, sickness. Sairastuttuani putosin sickness-kuoppaan enkä ole vieläkään noussut illnesiä ylemmäs. Pystyn käymään töissä, mutta liikaa rehkittyäni makaan sohvanpohjalla. Työn ja levon tasapainon löytyminen on edelleen hakusessa. Olin yrittäjän ammattitutkintoa suorittaessani ja sitä ennenkin laatinut itsestäni SWOT-analyysejä, joissa kartoitetaan vahvuudet, heikkoudet, uhat ja mahdollisuudet. Olin listannut mahdollisen sairastumiseni uhkakuviin, koska tiesin, etten ollut niin hyvässä kunnossa kuin yrittäjän pitäisi olla. Nykyään, kun ihmiset kysyvät vointiani, kerron voivani hyvin olosuhteisiin nähden. Olosuhteet ovat muuttuvia tekijöitä, olemassa olevia syövän jälkeisiä bonusvammoja tai tulevia uusia esteitä. Haluan käydä töissä, koska se tekee mielelle hyvää. Jos olen liian kauan kotona, tunnen itseni sairaaksi ja hauraaksi.

Syöpä on jättänyt pysyvät jäljet kehoon ja mieleen, mutta näidenkin arpien kanssa voi elää. Ja kummasti helpottaa, kun ei ota itseään liian vakavasti tai jakaa asioita vertaistensa syöpäsiskojen kanssa. Asiat asettuvat monesti oikeisiin mittasuhteisiin, kun keskustelee muitten, samoja kokemuksia omaavien, kanssa.

Anitta Ahonen

Anittaa haastateltiin YLE:n Aamu-tv:ssä 31.10.2017.

Kuvat: Studio Liisa Karling ja Anitta Ahonen