Terveisiä työelämästä: Syöpää töissä ja henkilökohtaisessa elämässä, miten jaksaa?
Minulla on suhteellisen harvinainen, muttei suinkaan ainutlaatuinen kolmen suora syöpään liittyen: olen itse sairastanut syövän, lähipiirissäni on useita syövän sairastaneita ja lisäksi työskentelen syöpäjärjestössä.
Syöpää joka nurkan takana – voisi luulla, että käy pidemmän päälle raskaaksi! Hämmästyttävää kyllä, vastaus on ainakin toistaiseksi, että ei. Jaksaminen on kuitenkin vaatinut muutoksia omiin työskentelytapoihin, tehokasta lokerointia sekä aimo annoksen kiitollisuutta ja tervettä itsekkyyttä.
Työskentelen syöpää sairastavien lasten, nuorten aikuisten ja heidän läheistensä valtakunnallisessa järjestössä Sylva ry:ssä viestintäpäällikkönä. Vastaan järjestön viestinnästä aina somesta jäsenlehteen ja olen innolla osallistunut järjestömme kehittämiseen niiden seitsemän vuoden aikana, jotka olen Sylvassa saanut olla.
Noihin seitsemään vuoteen on mahtunut valitettavasti myös paljon huolta ja raskaita käänteitä. Samana keväänä kun aloitin työt Sylvassa, 3-vuotias siskonpoikani sairastui leukemiaan. Omaan työhön tuli heti henkilökohtaisempi vivahde, kun olin mukana tekemässä sisältöjä ja palveluja myös omalle lähipiirilleni.
Tammikuussa 2015 sain puolestaan itse diagnoosin triplanegatiivisesta, aggressiivisesta rintasyövästä. Diagnoosi oli shokki, muttei kuitenkaan täysi yllätys – äidin puolen suvussa esiintyy tavallista enemmän rintasyöpää. Silti ei kai kukaan, varsinkaan 35-vuotias perusterve nuori aikuinen, oleta sairastuvansa vakavasti.
Onneksi yhteiskunta ja lähipiiri ottivat nopean kopin. Vuorokauden sisään työterveyslääkärin antamasta diagnoosista minulle soitettiin HUS:in Syöpätautien klinikalta ja leikkausaika laitettiin alle kuukauden päähän. Leikkauksesta toivuttuani alkoivat lähes kolmen kuukauden sytostaattihoidot, sitten oli rinnan rekonstruktioleikkaus ja siitä toivuttuani kävin viiden viikon ajan joka arkipäivä sädehoidoissa. Kaiken kaikkiaan vietin hoitoputkessa melkein vuoden.
Isosisko ja äiti olivat vuorotellen tukenani täällä Helsingissä, isä ja tämän puoliso kävivät auttamassa remontin kanssa kun asunnossani oli tietenkin samaan aikaan putkisaneeraus (syöpähän ei katso aikaa tai elämäntilannetta!) ja ystävät sekä muut läheiset majoittivat minut luokseen remonttievakkoaikana, veivät kävelyille, laittoivat ruokaa ja antoivat muuta ajateltavaa. Ilman heitä ja ilman työnantajan ymmärrystä ja joustoja en olisi selvinnyt tuosta vuodesta.
Olin noin kaksi kuukautta sairaslomalla hoitoputken aikana, kun laskee yhteen leikkauksista toipumiset, sytostaattien tiputuspäivät sekä pahan infektion aiheuttamat osastohoitopäivät. Muuten tein töitä koko ajan, joko kokopäiväisesti tai osa-aikaisesti. Se oli ainoa tapa, jolla selvisin henkisesti. Täytyi olla muuta ajateltavaa kuin oma sairaus. Myös 6-vuotiaan tyttäreni kannalta oli parasta, että meidän arkemme jatkui mahdollisimman normaalina, syövästä huolimatta.
Samana keväänä, kun kävin hoidoissa, iski pieneen työyhteisöömme toinen salama: myös kollega sairastui syöpään. Sisulla, huumorilla ja armeliaisuudella itseä ja muita kohtaan siitäkin selvittiin. Vaihdettiin hoitokokemuksia ja halauksia eteisessä, muuten keskityttiin töihin. Moottori yski, mutta ei pysähtynyt.
Näin jälkikäteen mietittynä olisi voinut ottaa vähän rennommin sen vuoden aikana ja keskittyä omaan hyvinvointiin ja jaksamiseen paremmin. Tein kuitenkin ne ratkaisut, jotka koin hyväksi siinä tilanteessa. Uupumus tuli sitten vuotta myöhemmin, sillä mieli ja kroppa eivät kestä jatkuvaa kiihdytystä. Jäin kiltisti kuukauden sairaslomalle, vaikka millään en olisi halunnut antaa periksi ja myöntää, etten jaksakaan.
Oma sairastamiskokemus ei tee minusta jalompaa ihmistä, mutta se antaa paremman käsityksen siitä, millaisten asioiden kanssa jäsenistömme kamppailee ja miten voin palvella heitä entistä paremmin.
Sairastuminen pakotti myös kiinnittämään huomiota omiin työtapoihin ja jaksamiseen. Sähköposteihin ja some-viesteihin ei tarvitse reagoida heti ja joskus riittää vähempikin kuin täydellinen suoritus. Sen sijaan kannattaa pitää huolta siitä, että ulkoilee tarpeeksi, nukkuu ja syö hyvin, näkee läheisiä ja ystäviä, stressaa vähän vähemmän, on läsnä hetkessä ja myöntää sen, että jotkut asiat vain ovat oman vaikutuspiirin ulkopuolella.
Myös kiitollisuus auttaa jaksamaan ja kantaa vaikeinakin päivinä – kiitollisuus Suomen erinomaisesta erikoissairaanhoidosta, kiitollisuus läheisten ja työnantajan tuesta ja kiitollisuus hyvästä arjesta. Puolen vuoden päässä häämöttävät 40-vuotissynttärit eivät aiheuta minkään sortin kriiseilyä, sillä näiden elämänkokemusten kautta ymmärrän, että vanheneminen on etuoikeus jota kaikille ei suoda.
Siskonpoika, kollega ja minä kuulumme onnekkaisiin selviytyjiin. Siskonpoika on nyt reipas 10-vuotias alakoululainen, kollega viettää terveitä eläkepäiviä ja minä olen kolmatta vuotta remissiossa ja jatkan työtäni, jotta kaikki syöpään sairastuneet lapset, nuoret aikuiset ja heidän läheisensä saavat tarvitsemaansa tukea.
Kuvat: CC0 Pexels