Terveisiä työelämästä: Kerronko vai en…?

Entinen sairasvuode

Entinen sairasvuode

Syöpädiagnoosistani oli silloin kulunut kaksi vuotta. Syöpäni oli julistettu parantumattomaksi muutama kuukausi sen jälkeen. Mitäs minä nyt teen, rouva 47 v.

Istun ja odotan milloin olemassaoloni täällä maan päällä loppuu. En ollut vielä niin huonossa kunnossa, että hyväksyisin purematta jäädä pois työelämästä. Ura oli mennyttä, sehän oli selvä mutta jos töissä voisin käydä. Sillä hetkellä tuntui, että syöpä vie kaiken, itsetunnon, elintason. Lapseni olin saanut koulutettua ja maailmalle, voi kuinka onnellinen olin siitä. Pakko on nousta ja yrittää. Olin jo selkääni saanut työmarkkinoilla ja olin ansiosidonnaisella päivärahalla.

Näin työpaikkailmoituksen paikkaan, joka sijaitsi lähes ”naapurissa” ja oli kuin minulle tehty. Vuoden tai puolentoista äitiysloman sijaisuus; onneksi syöpäni eteni hitaasti mutta varmasti. Haku tapahtui rekrytointifirman kautta. Laitoin hakemuksen ja kutsu tuli haastatteluun. Sanoin heti haastattelun alussa että olen syöpäsairas. Nyt lääkityksellä remissiossa. No et kyllä näytä siltä. No en näytä. Kuulin sitä usein. Jos ei menetä hiuksiaan niin vaikeaahan se on tietää miltä syöpäsairas näyttää. Ja eihän se aina edes näy muuta kuin elämän viimeisinä kuukausina. Sääliä vihasin.

Voi mikä ihanuus oli tämä rekryfirman nainen. Hän haastatteli minua pari tuntia, myös pari kollegaansa osallistui vieraskielisiin haastatteluihin. Hänestä olin tehtävään liian pätevä. Soitti parille vanhalle työnantajalle. Olin otettu ja hyvä olo virtasi minuun. Paperini lähetettiin suureen lääkealan yritykseen. Näyttivät vihreätä valoa. Sen osaston johtaja, jonne menisin töihin, haastatteli minua.

Isossa lääkealan yrityksessä oli tosi paljon johtajia. Osastonjohtaja oli asiallinen ja miellyttävä. Kerroin olevani syöpäsairas. Hän tuntui ymmärtävän ”sairaita” hyvin ja myöhemmin selvisi, että osastolla oli toinenkin syöpäläinen. Meistä ehti tulla ystäviä. Hän menehtyi tähän paskaan sairauteen. Surullista. Hän sanoi minulle, älä kerro sairaudestasi, koska jos tulee pienikin tilaisuus käyttää sitä sinua vastaan, sitä käytetään sumeilematta täällä. Häneen sitä oli yritetty mutta hän halusi olla töissä ainakin osa-aikaisesti. Vakituinen työntekijä isossa yrityksessä. Pitkä ura takana. Näimme myös vapaa-ajalla. Miten tunteettomassa maailmassa elämme.

Seuraavaksi puhelinhaastattelu lähimmän esimiehen kanssa, joka oli muistaakseni unkarilainen. Vielä yksi haastattelu ”jonkin yksikön johtajan” kanssa. Tämän jälkeen tapasin myös henkilön, jonka sijaisena toimisin sekä kollegan, jonka kanssa työskentelisin. Heillä taisi olla oma suosikki tehtävään ja se en ollut minä ja sen kyllä sain tuntea opetuksessa.

Minut palkattiin, olin onneni kukkuloilla, sairas melkein 50-vuotias sai töitä. Jeeee. Ihme oli tapahtunut. Kuukaudet kuluivat ahertaessa. Jaksoin tehdä jopa ylitöitä. Työ oli ihan mielenkiintoista. Olin jopa hetkittäin onnellinen vaikkakin jotenkin varuillani.

Keskustelin rekryfirman ladyn kanssa pari kertaa erikoisesta yrityskulttuurista. Kestän kyllä tämän. ”Se kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”. Kulttuuri oli hiukan hierarkkinen ja koska olen äitiysloman sijainen, minä en tietenkään suutani avannut.  Opettelin itsekseni. En vaikka mikä ”Metoo”-kampanja olisi ollut meneillään ja vaikka mitä vääryyttä olisi tapahtunut, suu kiinni ja tee työsi. Miksi olin automaattisesti olettanut, että lääkeala on empaattinen ja ihmisen lähellä. No sieltä kyllä puuttui kaikki inhimillisyys.

Ehkä olin liian kauan työskennellyt Ruotsissa ja ruotsalaisten kanssa. Tai liian avoimissa organisaatioissa tai tasa-arvoisissa, en tiedä. No en ehkä vain ymmärtänyt heidän yrityskulttuuriaan ja olin ehkä väärässä ja asenteeni oli ehkä vääränlainen. Olin siis rekryfirman palkkalistoilla. Ja pian tämä minua suositellut nainen lopetti rekryfirmassa, samalla ainut tukijani lähti. Huom!!! Pitää myös muistaa, että rekryfirmat elävät näistä rekrytoinneista, joten heidän pitää siis olla hyvin yksimielisiä yrityksen kanssa ja varsinkin kun kysymys oli näin suuresta yrityksestä, heidän oli taattava tulevaisuudessa lisää toimeksiantoja.

Niin minusta ekstrovertistä tuli introvertti. Parempi olla hiljaa ja puurtaa eikä katsella ympärilleen. Todella puursin. Ehkä vääriä asioita tai tein kaiken väärin tai en osannut, sekin on mahdollista mutta heillä oli jo ollut 10 kuukautta aikaa nähdä se kuinka helvetin huono olin ja myös sanoa se minulle. En tehnyt ”virhettä” eli työtäni pystyi seuraamaan tietyillä mittareilla. Tai no joo en tehnyt Exceliä samoin kuin yrityksessä ikänsä ollut kollega.

Puhuin usein onkologini kanssa ja tapasin häntä kolmen kuukauden välein. Hoidin kaikki CT-kuvaukset ja labrat työajan ulkopuolella. En halunnut että työ kärsisi. Pari kertaa jouduin käymään työajalla lääkärissä, tein ajat heti sisään. En käyttänyt rekryfirman lääkäripalveluita.

Sitten vatsani alkoi oireilla ja kaikki syöpäläiset tietävät, että silloin on tutkittava. CRP huuteli koko ajan yli 100. Onkologi määräsi kovat lääkkeet divertikkeleihin. Nämä divertikkelit uusittiin neljä kertaa ja lopulta jouduin jouluaattona Jorviin. Jouduin sairauslomalle, olin viikon lomalla. Divertikkelit olisivat voineet tulla ihan kenelle tahansa, niillä ei ollut mitään tekemistä syövän kanssa. Olin kärsinyt niistä jo ennen syöpää. Mutta leikata ne täytyi, koska kun kehossani on tulehdus niin en voi syödä syöpälääkettäni ja ilman sitä syöpä leviää hallitsemattomaksi.

Itkin sairaalassa miten työni käy, en sitä miten minun käy sairauteni kanssa. Se oli varmasti jokin pakokeino unohtaa sairauteni. Tajusin silloin, että nyt en käyttäydy enää normaalisti. Eläkkeet ovat vaan niin paljon pienempiä kuin palkat ja ahdistunut ihminen on ailahtelevainen. Mutta en halunnut epäonnistua. Vatsani rauhoittui ja pääsin palaamaan töihin, ilmoitin kollegalleni ja muistaakseni osaston johtajalle puhelimitse, että leikkaus tehdään kolmen viikon kuluttua ja joudun olemaan kuukauden päivät sairauslomalla. Prkl.

Kun palasin töihin joululomalta ja viikon sairausloman jälkeen maanantaina, ihmettelin miksi musta tuntui niin omituiselta. Äänet tuli jotenkin kaukaa ja kaikui, ihan kuin pyörtyisin, pulssi hakkasi ja oksetti. Istahdin huoneeseeni, huikkasin tervehdyksen kollegalle, menin kyselemään kuulumisia. Sit arvasin, hän ei katsonut mua silmiin, ei kysynyt kuinka voin. Kiemurteli pallillaan ja otti puhelun, 5 min päästä sen osaston johtaja tuli mua hakemaan, tuutko vähän tuonne. Huoneessa istui kolme ihmistä; paljon puhuttu/pelottava henkilöstöjohtaja, rekryfirmasta joku henkilö sekä osastoni johtaja.

Käteni tärisi… kukaan ei katsonut suoraan päin. Katsoin herkeämättä kaikkia silmiin. En ollut tehnyt mitään väärin. Ja sit jossain vaiheessa se yksi lause tuli: tällä ei ole mitään tekemistä syöpäsi kanssa… Silloin tiesin, että fuduni johtui juurikin tulevasta sairauslomasta mutta voi sitä syntilistaa. Mietin, että osaanko edes kävellä täältä enää kotiin ilman karttaa, niin tyhmäksi/huonoksi itseni tunsin. Rekryfirman nainen yhtyi näihin kehuihin vaikka ei tiennyt ”hölkäsen pöläystä” minusta, näki minut ekaa kertaa ja hän oli ”kollegani”, siis se jonka piti pitää puoliani.

Miksi eivät voineet sanoa, että emme voi pitää sinua kun joudut sairauslomalle ja noin sairaana joudut varmasti vielä uudelle lomalle. Olisin pokannut nätisti ja ymmärtänyt. No koska on laitonta irtisanoa sairauden vuoksi. Miksi lyödä lyötyä. Business is business. Kirjoitin nivaskan papereita, en sano sitä enkä tätä jne.

Nyt on kulunut kohta 7 vuotta tapahtuneesta. En voinut enää roikkua työelämässä väkisin niin sairaana. Onkologini kirjoitti heti B-todistuksen. Olinhan niin sairas että eläke napsahti heti, sen pahemmin kyselemättä. Välillä olen voinut tosi huonosti kun syöpä on päässyt niskan päälle ja olen ollut muutaman kerran varma, että en enää selviä. Sain vielä sydänkohtauksen lääkkeistä. But miracles do happen.

Voin tosi hyvin, olen voinut jo kohta kaksi vuotta. Sain syöpääni immunoterapiaa, mikä vei kasvaimet. Eläköön syöpähoito! Eläköön onkologini! Kävin terapiassa ja hyväksyin sairauteni ja sen mikä minulla on edessäni. En pelkää. Uskon olevani vahvempi kuin koskaan. Ei minun tarvitse todistella työn kautta olevani hyvä ihminen. En tarvitse hankintajohtajan titteliä ollakseni jotain. Olen ihmisenä sama ja empaattinen vaikka olen syöpäkroonikko.

Olisin valmis osa-aikatyöhön/kohtaamaan ihmisiä ja olisin varmasti hyvä työntekijä, niin monen kölin alta minut on vedetty, että jo pelkästään tällä kärsimyksellä kääntää vuoria. Ja olen ylläpitänyt ”ammattitaitoani” tietotekniikan taitojen päivityksellä ja lukemalla vieraskielisiä kirjoja ja olemalla kiinnostunut ajankohtaisista asioista. Olen ilmoittautunut vapaaehtoistyöhön sairaalan syöpäosastolle, kaikilla ei ole niin hyvä säkä kuin mulla.

Haluan auttaa. Mutta on eri asia, uskallanko vielä mennä töihin. Uskallanko työhakemuksessa kertoa olevani syöpäsairas ja laittaa CV:hen, en tiedä. Sitten olen ilman työtä, jos sairasta ei palkata. Ymmärrän ihmisiä jotka ovat syöpämaailmassa vuoden verran ja parantuvat, en ehkä heidän tapauksessaan kertoisi syövästä.

Minä olen roikkunut kroonikkona kohta jo yhdeksän vuotta. Voi kun minutkin voisi päivittää kuten tietsikan. Mutta kaikesta huolimatta olen onnellinen elämästä. Ikäni puolesta minulla olisi vielä yli 10 vuotta aikaa vanhuuseläkkeeseen ja onneksi eläkejärjestelmä/yhteiskunta tarjoaa meille mahdollisuuden tehdä työtä työkyvyttömyyseläkkeen rinnalla ja tätä seurataan vuositasolla. Kunpa vielä esim. kunnat tai valtio tarjoaisivat myös osa-aikatyötä vaikka juuri syöpäsairaille. Joukossamme on paljon koulutusta, työkokemusta ja taitoa. Se olisi yhteiskunnalle kannattavaa yrittää työllistää myös meitä tulevaisuuden eläkkeitä varten.

Kuvat ovat kirjoittajan omia.