Terveisiä työelämästä: Sopeutumista kai tämäkin

Elina Hutton

Elina Hutton

Eilen oli elämäni vaikein työpäivä. Sairausloman jälkeen ensimmäisen työprojektin tulosten esittely johtokunnalle. Päivä, jonka piti olla iloinen, täynnä ylpeyttä omasta työstä, mahdollisuus tuntea olevansa oikea asiantuntija, joka pystyy kovan tason työhön ja keskusteluun ison talon johtokunnan kanssa. Piti vaihtaa työverkkarit ja virttynyt villapaita mekkoon, ehkäpä jopa laittaisin jakun päälle? Tukka kauniisti nutturalle ja vähän ripsiväriä. Olisin niin kuin ennen, edes tämän yhden päivän.

Edellisenä päivänä työkaverit taluttivat minut kesken päivää kotiin, kun melkein pyörryin töissä. Kipuun määrätyn lääkkeen annosta nostettiin edellisellä viikolla ja sivuvaikutukset tuntuivat vain pahenevan. Vihasin ihan kaikkea – eniten sitä lääkäriä, joka tämän kivun aiheutti, niitä lääkäreitä jotka eivät vikaa osanneet korjata. Vihasin sitä lääkäriä, joka kirjoitti potilastietoihini uuden koodin kivusta, jonka kanssa eläisin loppuelämäni. Vihasin universumia ja luojaani, jotka antoivat tämän tapahtua minulle. Vihasin kaikkia maailman ihmisiä, jotka eivät tienneet mitä on kipu ja tuska. Vihasin lääkettä, joka vei kivun pois, mutta antoi tilalle puhdasta läskiä vyötärölle ja usvaisen pään, jossa ajatukset tarttuivat tervapaperiin. Vihasin vatsalleni kasvanutta läskiä, jonka vuoksi en mahtunut enää vaatteisiini.

Pyysin miestäni halaamaan lujaa ja kysyin itkun seasta: ”sano minulle miten tästä vihasta pääsee eroon?” Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aloitti: ”no ensin voisit vaikka mennä mattoja tamppaamaan”. Ilmeisen vilpittömästi sanottu lause ymmärrettävästi johti siihen, että nukuin vierashuoneessa aamuyöhön saakka. Sitten hiippailin mieheni viereen ja käperryin yhä kyyneleitä pyyhkien kainaloon nukkumaan.

Koitti odotettu aamu, pää lääkkeestä tokkurassa sovittelin vanhoja ”parempia” työvaatteita, joista osa otti kiinni rinnoista osa mahasta. Verkkareissako minun pitää mennä esittelemään työni tuloksia? Minkälainen asiantuntija minä muka olen, jos ilmaannun paikalle verkkareissa ja ylipitkäksi kasvanut tukka sotkussa? Kuka minua muka uskoo tämän näköisenä? Enkä minä edes muista mitään.

Lopulta kaapista löytyi tarpeeksi joustava mekko, joka mahtui päälle ja näytti edes hitusen oikealta työvaatteelta. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa kaivoin vanhat meikit esiin ja kiitin teini-ikäistä itseäni siitä, että olin aikoinani harjoitellut meikkaamista niin paljon, että se sujui vielä vanhasta muistista. Yli vuoden vanhasta maskarasta jäi hieman möykkyjä ripsiin. Hiukset asettuivat yllättävän kiltisti ja näky peilissä oli lopulta sellainen, että sitä piti itsekin kaksi kertaa vilkaista. Kyllä, se entinen tuttu minähän se siellä katsoi.

Elina Hutton Kilpisjarvi 2018_2

Töissä tavasin esitystäni kerta toisensa jälkeen. Kirjoitin ylös joka ikisen sanan, mitä pitäisi sanoa. Päässä humisi lääke eikä mikään jäänyt muistiin. Tuntia ennen esitykseni alkamista kipupolin sairaanhoitaja soitti tarkistaakseen, kuinka lääkeannoksen nosto oli vaikuttanut. Lopulta itkin hänelle puoli tuntia sitä, kuinka en voi mennä johtokunnan eteen tällaisena huumattuna läskimöykkynä, joka ei muista edes syntymäaikaansa ilman, että kirjoittaa sen paperille. Että en minä ole tällainen, tämä kipu ja tämä lääke on vienyt viimeisenkin ilon elämästä, en edelleenkään pysty liikkumaan ja nyt en pysty enää edes työhöni. Oikeastaan en edes muista, mistä puhuimme, muuta kuin että itkin, niistin nenääni monta kertaa ja lopulta minulla oli ihan hyvä olo ja vartti aikaa ennen esitystä.

Meikki oli mennyttä, nenä oli niistämisestä punainen, silmät vähän turvoksissa ja mahakin pömpötti mekon alla. Kävelin kuitenkin johtokunnan kokoukseen, tervehdin heitä, hymyilin, pistin muistiinpanoni sivuun ja aloin kertoa siitä, mitä vuoden aikana on tapahtunut. Keskustelimme, minä tein muistiinpanoja, sain uusia ajatuksia ja hyviä neuvoja. Kiitin johtokuntaa keskustelusta, poistuin huoneesta ja lähdin kotiin. Mies kysyi miten päivä oli mennyt, kohautin olkapäitäni ja totesin: miten se nyt menee – aamun olin ihan usvassa, sitten menin sinne kokoukseen ja hoidin työni.

Illalla olimme ulkona katsomassa, kun Kilpisjärven jäät lähtivät liikkeelle. Huikea luonnonilmiö jääpuikkomassoista, jotka työntyivät rantaan tuulen voimasta. Vuoden odotetuin työpäivä oli takana, minä selvisin siitä ja työstäni – en ehkä siten kuin olisin siitä selvinnyt aikana ennen kuin kaikki tämä tapahtui, mutta selvisin.

Kirjoitus on kirjoitettu toukokuun 2018 lopussa. Tutustu myös Elinan Vitun syöpä -blogiin

Kuvat ovat kirjoittajan omia.