Terveydenhuollon priorisointikeskustelussa ei pidä syyllistää potilasta

Minna Anttonen

Minna Anttonen

Terveydenhuollon priorisointikeskustelu on käynnistynyt, Suomessakin. Syöpäpotilaat ovat jo tottuneet siihen, että heitä käytetään esimerkkinä taakasta, jonka heidän hoitonsa yhteiskunnalle muodostaa. Syövän hoidon kulut kokonaisuutena eivät kuitenkaan juuri ole viime vuosina nousseet, vaikka hoitotulokset paranevat. Toki alan kehitys on nopeaa ja uusin teknologia kallista.

Sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikön, Kirsi Varhilan taannoisen priorisointikeskustelunavauksen jälkeen sain useita yhteydenottoja potilailta. He miettivät, tulisiko heidän lopettaa elämää ylläpitävät hoitonsa, jotta eivät olisi taakkana muille veronmaksajille. Nämä yhteydenotot olivat vakavia pohdintoja asiasta. Ihmiset miettivät elämänsä arvoa itselleen, läheisilleen ja muille veronmaksajille samalla euroja laskien.

Keskustelin monen syöpäpotilaan kanssa. Heihin kuului työssä sinnitteleviä, alaikäisiä lapsiaan kasvattavia vanhempia, hoitojen ansiosta pirteitä, monin tavoin jälkeläistensä elämässä mukana olevia isovanhempia ja myös niin sanotusti huonommassa kunnossa olevia ihmisiä, jotka jaksoivat – omasta mielestään – olla ”hyödyllisiä” läheisilleen harvemmin.

Näitä keskusteluja voisin summata sanomalla, että eivät ihmiset halua elää kuormittaakseen toisia. Päinvastoin, vastuu läheisistä auttaa jaksamaan vaikeitakin hoitojen sivuvaikutuksia.

Priorisointikeskusteluun ovat ottaneet kantaa myös muun muassa apulaisprofessori Paulus Torkki, erikoislääkäri Tuomo Hari ja professori Paul Lillrank Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan. Lisäksi HUSin hallintoylilääkärinä vaikuttanut Lasse Lehtonen käsittelee priorisoinnin vaikeutta blogissaan.

Puhutaan lisää priorisoinnista kuitenkin samalla muistaen, että joukossamme on monia, joille se on välitön elämän ja kuoleman kysymys.

 

Kuva: CC0 / Pixabay