Terveisiä työelämästä: Kahvitauolla Cancer-au-lait
Keskiviikkopulla on elämää suurempaa. Pulloarvonnan voittaja tuulettaa. Kukitetaan pyöreitä täyttävät, tuoreet äidit ja isit, vihityt, kihlautuneet, ylioppilaiden vanhemmat ja läheisensä menettäneet. Lottorinki odottaa joukkoirtisanoutumisen päivää. Kimppakyyti noutaa pommiin nukkuneen. Wellness-viikko, koko työyhteisö leipoo -päivä, ystävänpäivälahjat, pääsiäismunan etsintä, pähkinäpäivä, lautapeliviikko, villasukkamyyntiä, Dermosil-tilaukset yhdessä, lastenvaatteiden vaihtajaiset ja viikonloppuna nostetaan keskikaljat kaikille. Yhden syöpä porisee Moccamasterin kautta jokaisen kuppiin hörpittäväksi. Silloin ei tarvitse itse juoda ihan niin montaa mukillista syöpäpaahtoista kahvia. Tätä voi kutsua yltiöempaattiseksi työyhteisöksi.
Tein ratkaisun jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että haluan tehdä töitä sairauden aktiivisessakin vaiheessa. Lääkäri antoi tähän luvan, jos työ ei aiheuta ”kohtuutonta sinnittelyä ja kärsimystä”. Viimeksi kohtuuttomuuden raja ylitettiin, kun pääkivun vuoksi alkoi näkökentässä lentää mustia länttejä ja vesi lirahti silmäkulmasta. Keskeytin työni kursailematta. Olen kanniskellut paidan alla oksennuspussia hätävarana, kipu laittoi joskus minut tärisemään kesken palaverin ja väsymys sai nukahtamaan illalla työpaikalle. Lähes jokainen aamu joudun perustelemaan itselleni päätökseni mennä töihin. Joskus vähän jääräpäisesti ja pakottaen. Enkä todellakaan luo tässä mitään sankaritarinaa. Olen vakuuttunut, että terve sijainen olisi tehnyt duunini paremmin. En vain ole halunnut antaa syövälle periksi. Esimies on avoimesti osoittanut tukensa työnteolle, levolle ja sairauslomilta paluille sekä pitänyt oveaan kutsuvasti raollaan. Kaikki järjestelyt ovat aina sopineet. Järkähtämätön tuki, joka on jaksanut koko sairauden ajan kärsivällisesti myötäelää mukana. Hän juo syöpäpaahdon seisseenä ja jäähtyneenäkin tarvittaessa.
Pyysin heti reippaasti mahdollisimman normaalia suhtautumista muilta. Älkää säälikö minua. Ollaan niin kuin ei oltaisikaan. Estottomasti ravistelin putoavia hiustuppoja roskikseen. Kaljuunnuin, lihoin, laihduin, iho kuivui, hammas lähti. Kiroilin, tanssin, itkin, vitsailin, tiuskaisin. Etäpesäke aivoissa aiheutti valtavaa häpeää ja neurologiset oireet lisäsivät pelkoa. Sain kaikesta huolimatta tuntea olevani hyväksytty ja työntekijänä arvostettu. Taidan olla itse ainut, joka kyseenalaistaa hysteerisesti ammattitaitoani taudin vuoksi. Muille en ole muuttunut. Osa jopa pystyy laskemaan ilkikurista leikkiä tästä pulipäästä. Olet tärkeä. Mitä tahansa. Milloin tahansa. Kaikki menee hyvin. Otatko lisää kahvia? Sellaisilla lauseilla kippistellään syöpäpaahtoinen sumppi lakisääteisellä.
Klanipäisen kollegan kanssa nauramme, sillä solumyrkkyjeni aikaan näytämme erehdyttävästi toisiltamme sukupuolista huolimatta. Unettoman yön jälkeen työkaveri haki kotiovelta, koska en jaksanut ajaa autoa. Sain kädestä puristajan joutuessani puhumaan lääkärin kanssa kesken työpäivän huonoista uutisista. Kipulääkkeiden tuoja juoksi. Minua kuunneltiin kärsivällisesti ruikuttaessani krempoistani tunnin putkeen. Ja kun en halunnut lörpötellä, sitä kunnioitettiin. Vessatauot ja troppisähellys mahtuvat työjärjestykseen. Tarjoavat jeesiä, mutta eivät tyrkytä. Ilmeet eivät värähtäneetkään, kun minulta jäi töitä rästiin. Vieläkin jotkut uskovat paranemiseeni vilpittömästi. He olisivat valmiita lyömään vetoa vaikka Pyhästä Keskiviikkopullasta. Syöpäpaahtoa pirrataan koko päivä monta pannullista, vaikka se on pirun pahaa kahvia. Eikä se välttämättä juomalla lopu. Myötätuntoinen työporukka kuitenkin jaksaa yrittää ja saavat minutkin koettamaan enemmän. Siksi nousen huomennakin töihin.
Kirjoitus julkaistaan kirjoittajan toiveesta nimimerkillä.
Kuva: Engin_Akyurt / Pixabay, CC0 Creative Commons