Siirry suoraan sisältöön
Kahden ihmisen nyrkit kohtaa tervehtien

Opin kertaus – jäähyväisblogi

Aleksi Leppänen

Aleksi Leppänen

Vuoden vaihtuminen on eräänlainen seisahtumisen hetki. Moni katsoo taaksepäin kulunutta vuotta arvioiden ja ehkä ihmetellenkin. Niin myös minä katson.

Aloitin huhtikuussa Vertaisena-hankkeen koordinaattorina. Sain tutustua työpariini Miiaan ja kerkeään työyhteisöömme. En koskaan ollut suunnitellut uraa sosiaalialan järjestökentällä, ja jos urasta nytkään voi puhua, niin sain tämän vuoden aikana vierailla järjestömaailmassa. Näin ja opin paljon – tuntuu, että enemmän kuin työaikaani mahtui.

Silläkin uhalla, että tästä kirjoituksesta tulee sisällöltään turhan runsas, kerron kolmesta arvokkaimmasta opista.

Ensiksi on mainittava näköala ihmisyyteen. Sain osallistua syövän haastamien ihmisten elämään. On aivan eri asia tietää järjen varassa, että ihmisiä kohtaavat sairaus ja sen mukanaan tuomat vaikeudet, kuin tuntea ihminen, jonka elämä on tullut tällä tapaa haastetuksi. Vasta tällainen tunnollinen tieto, tunteminen, näyttää eheän kuvan.

Ihminen haluaa, tuntee, suunnittelee ja ennen kaikkea elää elämäänsä silloinkin, kun on saanut vakavan diagnoosin. Joskus sairaus tuo esiin jotain kaunista ja ikään kuin pyyhkii pois turhaa. Haluamatta romantisoida sairastumista, on sanottava, että olen nähnyt olemisen raakaa kauneutta työssäni.

Keskinäinen välittäminen, kiitollisuudenosoitukset vertaisille ja halu kokoontua yhteen ovat kohtia, joissa kauneus on näkynyt.

Toinen opin paikka minulle on ollut siinä, kuinka käytännöllistä elämä on. Hassulla ilmaisulla tarkoitan sanoa muun muassa, että työ on työtä. Aina järjestötyö ei välttämättä hahmotu sellaisena kuin se todella on.

Järjestötyö on kovin konkreettista. Se on liitoksissa todelliseen elämään. Työtä tehdään, jotta ihmisiä saatettaisi yhteen. Tehdään vaikuttamistyötä, joka muuttaa elämän toteutumisen olosuhteita.

Käytännöllisyys ulottuu myös sairastumiseen. Viisas työparini Miia kertoi usein syksyn vertaistapahtumissa, että sairauden kanssa elämisessä tarvitaan toivoa. Hän korosti, että toivon on oltava realistista, todenmukaista.

Toivon näköala on erilainen eri tilanteissa oleville ihmisille, mutta ollakseen vaikuttava ja voimaannuttava, sen on perustuttava elämän todellisuudelle. Toivo ei sulje pois elämän realiteetteja sen paremmin, kuin elämän todellisuus tekisi toivoa merkityksettömäksi. Molempien toteutuessa vapautuu ihminen elämään oman elämänsä.

Järjestötyö on vahvasti kiinni todellisessa elämässä. Siksi kolmas tähän nostamani oppi liittyy elämän toteutumiseen yhteisössä. Järjestötyö on olemukseltaan yhteisöllistä: se tukee, rakentaa ja mahdollistaa yhteisöllisyyttä ja osallisuutta. Yhteisöllisyys ei voi perustua ainoastaan sille, että jaetaan sama tapa ajatella.

Jotta yhteisöllisyys todella tuottaisi osallisuutta, sen on noustava mahdollisuuden antamisesta yksilöille. Vasta silloin, kun yksilölliset toiveet, tarpeet ja kyvyt tunnustetaan, voidaan niiden käyttöön yhteiseksi hyväksi rohkaista.

Tässä työssä olen saanut kokea olevani hyödyksi omilla taidoillani. Tiedän kokemuksen kautta – siis tunnen – miten valtavan arvokasta se on. Omilla taidoillaan osallistuminen nostattaa ihmisen olemusta. Mahdollisuuden saanut ja näkyväksi tullut liittyy osaksi yhteisöä.

Olen tullut tietoiseksi syövän aiheuttamasta syrjäytymiselle altistavasta vaikutuksesta. Syrjäytyminen on osallisuuden puuttumista. Se voi olla hienovaraistakin, kuitenkin ulottaen vaikutuksensa ihmisen omanarvontuntoon. Sairastunut joutuu kysymään, voinko enää olla kyvyilläni avuksi? Olenko hyödytön – ja onko arvoni todella hyödyssä?

Syksyn neuvontahoitajien koulutuspäiviltä muistiini tarttui psykiatrian dosentti Martti Siiralan käyttämä käsite sosiaalipatologia. Ymmärrän sillä tarkoitettavan yhteiskunnan syrjäyttävää vaikutusta silloin, kun ihminen ei syystä tai toisesta sovi sen rakenteisiin. Yhteiskunta, siinä missä tarjoaakin mahdollisuuden yhteisöllisyyteen, myös edellyttää paljon – tietyissä tapauksissa, kuten sairastuessa, monesti liikaa.

Tässä meillä on yksityisinä ihmisinä ja yhteisöjemme jäseninä näköala, joka osaltaan saisi minun puolestani ohjata sitä, kuinka kohtaamme ja arvostamme toisiamme.

Tämän kaiken ja muutakin olen kuluneen vuoden aikana oppinut. Olen kiitollinen kaikista kohtaamisista vuoden aikana. Paljon tapahtuu ”väleissä” – epämuodollisissa keskusteluissa, työmatkoilla, kuulolle asetuttaessa.

Minun työni jatkuu Pyhtään seurakunnassa. Toivon voivani soveltaa työssä oppimaani. Vertaisena-hanketta jatkaa Suvi Sileekangas Miia Merikallion työparina. Toivotan hankkeelle ja Suomen Syöpäpotilaiden työlle menestystä, sillä tunnen tämän työn arvokkaaksi.

 

Kuva: Ashkan Forouzani/Unsplash